Tommi Kinnunen ei koe olevansa kirjailija
Tommi Kinnunen on äidinkielen ja kirjallisuuden opettaja, jolta on kahdeksan viime vuoden aikana julkaistu romaani kahden vuoden välein. Kaikki neljä teosta ovat nousseet Suomen luetuimpien ja lainatuimpien kirjojen listoille ja niitä on käännetty yli kahdellekymmenelle kielelle. Kinnunen on ollut kahdesti Finlandia-palkintoehdokkaana ja voittanut Botnia-kirjallisuuspalkinnon.
Kirjallisesta menestyksestä huolimatta Kinnunen kertoo olevansa edelleen opettaja.
“Ei minusta ole vieläkään tullut kirjailijaa! Yhtenä tylsänä syksynä vain menin työväenopiston novellikurssille. Siellä alkoi syntyä tekstejä, jotka alkoivat linkittyä toisiinsa.”
Keväällä toisen kirjoituskurssin vetäjä, kirjailija Kirsti Ellilä kysyi, oliko Kinnunen varma, ettei tekstinpätkistä ollut syntymässä romaania. Teksteistä muodostui esikoisromaani Neljäntienristeys (WSOY, 2014). Sen jälkeen ovat ilmestyneet esikoisen itsenäinen sivuosa Lopotti (WSOY, 2016) sekä Pintti (WSOY, 2018) ja Ei kertonut katuvansa (WSOY, 2020).
Aiempaa proosataustaa Kinnusella ei ollut. Yläasteikäisenä hän meni mukaan teatteritoimintaan synnyinseudullaan Kuusamossa ja myöhemmin Turussa. Sitä reittiä pitkin hän päätyi kirjoittamaan näytelmiä ja ravintolakabareita. Draama näkyy ja ei näy Kinnusen pitkässä proosassa. Toisaalta hän näkee kirjoittamansa kohtaukset selkeinä kuvina ja tilanteina, mutta toisaalta hänen kirjoissaan on draamakirjoittajalle erittäin vähän dialogia. Kun hänen romaaneitaan on sovitettu näyttämölle, on hän seurannut dramaturgien jälkeä ihastellen.
“Yllätyn aina siitä, miten dramaturgit löytävät näytelmiin toimintaa, sillä eihän kirjoissani tapahdu oikein mitään. Niissä ollaan ja mietitään, että olisiko pitänyt valita menneisyydessä toisin.”
Tarkkaa taustatyötä
Kirjoittajana Kinnunen tekee taustatyönsä huolella. Aineistoaaltoja on kaksi. Ensin hän lueskelee lähdeaineistoja läpi ja katsoo, onko juoneen suunniteltu tapahtumakulku historiallisesti mahdollinen. Alitajunta työstää tarinaa koko ajan, ja kirjoittamisvaihe on suhteellisen nopea. Ensimmäisen aineistoaallon pääasiallisia lähteitä ovat kirjat ja erilaiset arkistot. Kinnusen romaanit sijoittuvat usein historiaan ja pyrkivät tarkkaan ajankuvaan.
Kirjoittamisen aikana Kinnunen taas hyödyntää informantteja eli asiantuntijoita, jotka kommentoivat heille lähetettyä tekstiä. Syyskuussa ilmestyvässä Pimeät kuut –kirjassa on kuunneltu Neuroliiton lääkäriä, sillä päähenkilöllä on MS-tauti. Lopotin sokea päähenkilö Helena taas rakentui neljän eri-ikäisen näkövammaisen naisen avulla. Apulaisten ikähaarukka oli neljästätoista lähes yhdeksäänkymmeneen, jotta näkövammaisen elämän kaikki vaiheet tulivat oikein kuvatuiksi. Järjestelystä on ollut suurta apua tarkkuuden saavuttamisessa.
“Kerran laitoin Helenan laskeutumaan linja-autosta sivuttain. Puolen tunnin sisällä katkelman lähettämisestä kaikki neljä olivat kommentoineet, että miksi ihmeessä se tulee sivuttain, siinähän kaatuu. Täytyy ehdottomasti tulla naama etuperin alas.”
Kinnusen kirjoissa kulkee historian ja ihmiskohtaloiden lisäksi usein mukana myös jonkun rakennuksen tai paikkakunnan tarina. Kinnunen on innokas vapaa-ajan nikkari ja rakentaja, ja käynnissä olleet projektit ovat heijastuneet myös kirjoihin. Kinnusen paikkasidonnaisuus näkyy esimerkiksi esikoisteoksessa, joka on yhden suvun tarinan lisäksi tarina talosta ja siihen liittyvistä muistoista. Viimeisimmässä julkaistussa kirjassaan Kinnunen halusi tietoisesti kirjoittaa jotain, missä ei ole yhtä rakennusta tai paikkaa. Kirjan keskiössä on matka, jonka viisi naista tekevät vuonna 1945 läpi saksalaisten polttaman Lapin.
“Täytyi polttaa kaikki rakennukset, jottei niistä tule kirjoitettua”, Kinnunen naurahtaa.
Kinnusen syksyllä ilmestyvän romaanin päähenkilö on opettaja. Kysyttäessä kirjailijuuden ja opettajuuden yhteyksistä Kinnunen kertoo haluavansa olla kirjoissaan myötätuntoinen hahmojaan kohtaan. Taipumus tulee kenties opettajan ammatista. Työnkuvaan kuuluu nähdä kaikki oppilaat – myös ne, jotka eivät halua tulla nähdyiksi.
Päivätyössään koulumaailmassa Kinnunen näkee myös tulevia kirjailijoita. Hän opettaa lukiossaan luovan kirjoittamisen kurssia, ja havainnoista korostuu yksi. Ne, jotka lukevat, hallitsevat heti erilaisia genrejä ja kirjallisen kertomisen tapoja. Kinnunen antaakin nuorille kirjoittajille tärkeän vinkin: lukeminen on kirjoittamista.