Ada elää kaksin yhteishuoltajaäitinsä kanssa, joka on boheemi taiteilija. Ada on tottunut olemaan kotona se, joka kantaa vastuun. Egzonin perhe on Kosovosta, mutta hän ei ole koskaan käynyt siellä mistä hänen sanotaan olevan kotoisin. Egzonin kotia piirittävät salaisuudet ja vaiennetut aiheet, joita Egzon pakenee maalaamalla. Molemmat kamppailevat yksin omissa maailmoissaan ja juuri silloin kun vähiten osaa odottaa, he kaksi kohtaavat – ja rakastuvat.
Ensirakkaudesta on kirjoitettu tuhansia ja taas tuhansia tarinoita. Juuli Niemi on onnistunut kirjoittamaan aidosti siitä kaikesta uutuudenviehätyksestä, epävarmuudesta ja musertavuudesta, mitä ensirakkauteen kuuluu. Ensirakkauden myllerryksessä nuoret hapuilevat vielä omaa identiteettiään.
Ezgon ajattelee Adan olevan täysin eri maailmasta. Kotoisin sillan toiselta puolelta, hienosta kivitalosta, jossa on kiiltävät kaakelilattiat, muhkeat sohvatyynyt ja taulutelevisio. Niin ei kuitenkaan ole ja Ezgon saa pian huomata, että ehkä heillä sittenkin on jotain yhteistä. Adalla on rispaantunut villapaita ja vähän liian pieneksi jäänyt talvitakki. Adakin huokaisee laskupinon nähdessään.
Lähiönuorten elämä avautuu kaltaiselleni pikkukaupungin lapselle uudesta näkökulmasta. Kaikista vähävaraisimmat nuoret oikeasti elävät sellaisessa maailmassa, jossa he uskovat (ja heidät on kasvatettu uskomaan) ettei mahdollisuuksia juurikaan ole. Ei ole järkevää hakea kuvataidelukioon, kun voi hakea ammattikouluun josta todennäköisemmin ja pikemmin saa työn, josta saa palkkaa. Raha, tai oikeastaan sen puute, ohjaa ajatuksia elämän kulusta jo nuoresta lähtien. Vaikka Ezgonilla on Adan kanssa jotakin yhteistä, kokee Ezgon oman perheensä todellisen tilanteen salaamisen välttämättömäksi. Ezgon ei kutsu Adaa kotiinsa, eikä kehtaa sanoa ettei hänellä oikeastaan olisi varaa jäätelöannokseen keskustan kalliissa kuppilassa. Lopulta salaisuuksien taakka ahdistaa Ezgonin nurkkaan.
Erilaisten kotiolojen kanssa samaan aikaan kohtaavat myös kaksi eri kulttuuria. Ezgon ja Ada ovat molemmat aina asuneet Suomessa. He ovat käyneet samat koulut, he ovat kulkeneet samoja katuja. He tuntevat samoja ihmisiä. Kuitenkaan Ezgon ei esittele suomalaista tyttöystäväänsä äidilleen ja Ada kuulee uusilta ystäviltään, että kosovolaiset vain pitävät hauskaa suomityttöjen kanssa ennen kuin hankkivat vaimot Kosovosta. Ada joutuu läksyttämään enoaan Ezgonin tuijottamisesta ja oikaisemaan, että on rasistista kutsua ihmisiä tummiksi. Ezgon tekee omia päätelmiään ihmisten käytöksestä häntä kohtaan, koska on pienestä asti kohdannut ennakkoluuloja pakolaisasemansa takia.
Tarina etenee mutkattomasti ja kieli on miellyttävää lukea. Se on tätä aikaa, mutta ei kuitenkaan yritä liikaa. Niemi tuo rohkeasti esille vaikeita aiheita kuten eriarvoisuutta, päihteitä, seksiä sekä aikamme lasikattoja, eikä täten aliarvioi lukijakuntaansa. Kuvailu on tarkkaa ja kaunista. Nuorten kiihkeät ja ailahtelevat tunteet käydään läpi epäröimättä.
Romaanissa oli erinomaisessa tasapainossa kaksi seikkaa, joita hyvältä nuortenromaanilta mielestäni vaaditaan: ajankohtaisuus ja kosketuspinta. Siksi Et kävele yksin on ehdottomasti yksi tämän vuoden, ehkä jopa koko vuosikymmenen, parhaista suomalaisista nuortenkirjoista.
5/5
(Et kävele yksin – Juuli Niemi, WSOY 2016)