Aikani ennen viimeistä

Aamulla siinä laiturin penkillä istuskellessani sain ajatuksen, että pitäisi lähteä pitkästä aikaa kalaan. Aurinko kimalteli niin kauniisti järven pinnalla. Siitä sitten nousin ja lähdin kohti ränsistynyttä vajaa. Jalassani minulla oli ne varsin käytännölliset muorin ostamat punaiset saappaat. Vajan ovi oli hieman jumissa, mutta sain sen lopulta kiskaistua auki. Kyllä sen voimien hiipumisen on huomannut, kun ikää on tullut. Onneksi silti muuten olemme rouvan kanssa terveitä. Hieman selkäkipuja silloin tällöin, mutta niistä selviää. Vajan seinältä löytyi rakas onkivapani. Vuodet ovat saaneet maalin rapistumaan siitä hieman, mutta kelpo onki se silti on ollut. Sillä on maittavat kuhat ja ahvenet ongittu. 

Tuli muuten ostettua sen vasta kuolleen näyttelijän elämäkerta. Kirjakaupan myyjänä oli se kaunis nuori neiti. Siinä olisi pojanpojalle nätti… no mutta, kunhan kiusaan. Missä olinkaan? Niin että tuossa toissapäivänä tuli illalla aloitettua se kirja. Kyllä huomaa, että suomentaja on tehnyt hyvää työtä. On niin kaunista luettavaa. Mutta niin… tänä aamuna, kun sen vavan löysin.
Josta tulikin mieleeni miten kolkytä vuotta sitten käytiin rouvan kanssa Kanadassa. Se oli sellainen pieni kylä. Nimi oli Wawa. Rouva oli nuorena tyttönä poiminut sen paikan jostakin elokuvasta, ja unelmoinut siellä käymisestä koko elämänsä. Siinä sitten, kun viisikymmentä tuli mittariin, ajattelin yllättää kaunottaren. Ja voi että sitä intoa ja riemua! Kelpasi katsella. Se oli elämäni paras reissu. Ja sen ihmeellisen  kanadanhanhipatsaan luona hän rupesi aivan yhtäkkiä itkemään. Eikä siitä meinannut loppua tulla, ei sitten millään. Kuviakin tuli räpsittyä sellainen määrä, että ei muulla väliä. Jotakin siinä hetkessä oli. Vaimo nimittäin muuttui. Hän ei enää sen reissun jälkeen ole ollut entisellään. Jonkinlainen kipinä hänessä taisi sammua. Lapsuuden haave, joka pääsikin toteutumaan. Mitä sitä enää sitten seuraisi? No vaikka ukkoaan puuhailemassa, kuten tänä aamuna. Olipa isännällä oikein nätti onkivapa olkapäällä. Ja olipa hyvinkin.

Veneen sain raahattua veteen melko taitavasti. Siitä sitten lähdin soutelemaan keskelle järveä. Ongin kauniissa elokuisessa aamuauringossa, ja kolme ahventa sieltä nousi. Kopautin kallot paatin reunaan ja iskin ämpärin pohjalle. Surulliset, tyhjät kuolleet silmät pyörivät aina seuraavana iltana mielessä nukkumaan mennessä. Eihän sitä tarvitsisi, mutta kun on koko elämä asiat näin hoidettu niin kyllä hautaan asti jatkan. Karmaisevaahan se on. Kuolema. Sitä voi vain yhtenä päivänä kaatua ja kolauttaa päänsä. Verinoro olisi viimonen asia mitä tietää.