Äiti

Saatat miettiä, miksi päätin kirjoittaa sinulle. Minäkään en ole täysin varma. Viimeksi kun tapasimme, sinä yritit lyödä minusta minua itseäni pois. Toivoisin, että häpeäisit sitä, mutta varmaan vieläkin luulet tehneesi oikein. Ennen kuin alat toivoa turhia voin kertoa sinulle: ei, en ole antanut sinulle anteeksi. Kuitenkin olet äitini, joten sinulla on kai vielä jonkinlainen oikeus tietää mitä elämässäni tapahtuu. Tässä se siis on:

Minulla oli henkilö Lontoossa. Hänen nimensä oli Phillip ja hän oli täydellinen. Hän oli monella tapaa täysin niin kuin minä, kun taas toisin tavoin hän oli minun täysi vastakohta; hän oli lyhyt mutta suurenmoinen, pieni mutta vahva, hiljainen mutta karismaattinen. Hänen tumman ruskeat silmänsä riisuivat kaikki estot ja suojat, ja hänen hartian mittaiset vaaleat hiuksensa tekivät hänestä uskomattoman kauniin. Sinä olisit tietyissä olosuhteissa pitänyt hänestä, mutta minä, no, minä rakastin häntä.

Mies, jota rakastin, on kuollut. Hän oli matkalla kotiin, kun baaritappelu Wembleyn lähellä levisi kadulle. Eräs nainen näki hänen sateenkaarikorunsa, ja pian hän jo makasi sen naisen kanssa maassa verilammikossa. Hänen otsaansa oltiin kirjoitettu sana FAG, kun taas naisen otsassa luki isolla NAZI. Muita kuolonuhreja oli yön aikana leipurin tusina.

Kun uutiset tästä saapui minulle, minä itkin. Vaikka monta vuotta sinä ja isä opetitte minulle, etteivät pojat itke, ja olin monta vuotta pidättänyt kyyneliä vaikeissakin tilanteissa, nyt minua ei enää kiinnostanut. Hän oli antanut minulle voimaa ja rohkeutta olla oma itseni. Hän oli hyväksynyt minut kaikkine ongelmineni, joita te aiheutitte minulle vuosikaudet. Hän oli minun turvaverkko, ainoa merkityksellinen ihmissuhde, minun rakas, ja nyt hän makasi Lontoon kadulla veren peitossa. On se maailma kovin reilu.

En tiedä miksi edes kerron tästä sinulle. Viime viikolla en edes muistanut, että olet olemassa. Olen yrittänyt unohtaa sinua viimeiset kymmenen vuotta, sillä se on vain reilu kosto. Sinä vähättelit ja laiminlöit minua koko nuoruuteni. Et ikinä ajatellut muuta kuin omaa parastasi. Vaikka kuinka kerjäsin, että päästäisit minut sisäoppilaitokseen, et päästänyt minua, sillä osaathan sinä nyt omista lapsistasi huolehtia. Silloinkin kun isä kuoli, pakotit meidät molemmat elämään yhden ihmisen tuloilla, ja puolikkaalla mielenterveydellä, joka jakautui tasaisesti meidän kahden välille.

Oli sinun tehtäväsi pitää minut elossa, ja onnistuit siinäkin vain juuri ja juuri. Kolme kertaa olen seissyt katon reunalla valmiina hyppäämään, ja joka kerran olet vain kehottanut minua pyytämään Jumalalta apua. Hänestähän oli niin valtava apu meidän perheellemme vuosien saatossa, vaikka kuinka paljon sinä rukoilit päivittäin. Ja nyt kaikki on mennyt vain jyrkempään alamäkeen. Sen takia kai kirjoitan tätä. Minulla ei enää ole ketään. Jos sinä olet se, jolle yritän puhua, en voi olla hyvässä tilanteessa elämässäni. Minulla on enää vain muisto siitä jostain huoltajasta, joka minulla kai joskus oli.

Tämän kirjeen myötä, olen sanonut sinulle sanottavani. Hyvästi äiti.

Terveisin

Mikael