Öisin ne tulevat kutsumatta kylään. Koputtavat ovea, mutta vyöryvät kuitenkin sisälle, kun minä vasta availen painavia silmäluomiani. Kutsun niitä demoneiksi. Ne kietoutuvat toisiinsa, valuvat pitkin seiniä ja kuljettavat katsettani läpi pimeiden nurkkien. Joinain öinä olen huojentunut, kun luulen, etteivät ne saapuisi. Aamun ensimmäisinä tunteina saan kuitenkin pettyä. Mielessäni kuvittelen niiden kuljettavan kokonaista maailmaa, maailmaa jossa pahuus on ainoa voima. Tiedän, että ne pystyvät sormenpäillään hivelemään pelkojani, ne tietävät salaisuuteni ja tuntevat vihani. Ne tietävät, että olen epäonnistunut.
Nyt ne tanssivat huoneessani kuin pimeällä merellä, saatan kuulla niiden häijyn naurun.
Silloin puristan lakanoitani, kuvittelen niiden olevan maailman reuna jonka varassa roikun.
“Et ole tarpeeksi, et kuulu tänne, et ansaitse ketään”, kuulen niiden huutavan korvaani.
Puristan silmäni kiinni, kohta on jo huominen.
Aamulla herään tunkkaiseen huoneeseeni, jossa pahuus on jyllännyt läpi yön.
Usein nukun pitkään, jotta voin astua ulos vasta päivällä, muiden ollessa töissä. Työhaastattelu kuitenkin pakottaa minut samaan ruuhkabussiin töissäkäyvien kanssa. Pidän katseeni lattiassa ja kertaan omia vahvuuksiani työntekijänä. Ahkera, yhteistyökykyinen ja järjestelmällinen. Toistan niitä uudestaan ja uudestaan. Nostan lopulta katseeni ja oma katseeni kohtaa muiden bussissa hytkyvien kolkot katseet. Bussi on myöhässä, tunnen heidän stressihormoninsa omassa veressäni. Jään pois samalla pysäkillä kuin kaikki muutkin. Tulvimme ulos bussista kuin lapset kevätjuhlan jälkeen liikuntasalista.
Ihmisten kiire kohisee suonissani. Nappaan siitä kiinni ja kuvittelen hetken että omalla liikkeelläni olisi päivittäinen määränpää. Määränpää, joka odottaa saapujaansa ja saa kortisolin tulvahtamaan vereen.
Iltaisin heillä kaikilla on kiire jonkun luokse, heillä on joku, joka odottaa heitä kelloa vilkuillen. Kuvittelen miltä heidän kotinsa näyttävät. Kuvittelen itseni istumaan heidän sohvilleen ja nostamaan jalkani heidän värikkäille raheilleen. Kynttilä palaisi loppuun ikkunalaudalla ja nukahtaisin toisen uniseen tuhinaan.
Työhuone on siisti, ja työpöydällä on tavallisia toimistotavaroita. Nitoja, kynäpurkki, erilaisia monisteita ja kansioita. Haastattelija, noin kolmekymppinen tylsistynyt mies vilkaisee minua ja katsoo ansioluetteloani. Hän näyttää tärkeältä ja luultavasti halveksii minua. Kuvittelen, kuinka mahtavalta hänestä mahtaa tuntua pitää nyrkissään haastateltavien tulevaisuuksia.
Mies nostaa katseensa ja kysyy:
“Kerro, Mikko, miksi haluaisit työskennellä tässä firmassa.”
Hieraisen hikiset käteni housuihini. Unohdan sanat. Ne tarraavat kiinni kurkkuuni. Miksi haluan työskennellä? Mieleni suodattaa kaiken mitä haluaisin sanoa. Yritän etsiä mieleni hätäuloskäyntiä. Haastattelija katsoo minua vielä hetken.
“Onko kaikki kunnossa?”
Mumisen hetken ja viimein saan kokonaisia sanoja ulos suustani. Mielessäni ravaavat ajatukset pysähtyvät hetkeksi.
“Anteeksi, voinko käydä hetkeksi ulkona? En voi kovin hyvin.”
Mies nyökkää, ja tunnen työpaikan valuvan sormieni lävitse ja lätsähtävän kengilleni.
En aio palata takaisin huoneeseen. Miksi menisin nolaamaan itseni uudestaan? Se oli siinä. Kuvittelen menetetyt rahat ja työtoverit. Mietin kahvittelutaukoja sekä lounastreffejä. Avaan ulko-oven ja potkaisen lunta.
Astun bussiin. Koko matkan pudistelen päätäni ja nielen kyyneliä. Bussissa kanssani on minun lisäkseni vain eläkeikäisiä, me kaikki katsomme ulos ikkunasta ylittäessämme Kulosaaren sillan. Merijää on jo alkanut sulaa, kevät pusertaa itseään esiin. Päässäni maleksivat demonit vaipuvat hetkeksi uneen ja merimaiseman päälle piirtyy hetkellinen rauha.
Pimpotan siskoni ovikelloa. Kuluu hetki, että Senni saapuu ovelle. Hän näyttää väsyneeltä, hänen meikkinsä ovat levinneet ja hänen päällään roikkuu liian iso pyjama. Alan katumaan päätöstäni. Ehkä olisi pitänyt ilmoittaa tulostani etukäteen. Senni on varmasti vihainen, ajattelen. Hän kuitenkin kallistaa päätään ja suupielet kaartuvat hymyyn. Hänen käsivartensa ojentuvat antaakseen halin ja minä teen samoin. Halaamme aina samalla tavalla. Hän ristii kätensä selkäni taakse ja puristaa kovaa. Minun käteni menevät hänen hartioidensa yli ja otteeni on hellävaraisempi.
Halaus tuntuu turvalliselta joka kerta, sen aikana tunnen hengitykseni tasaantuvan ja aika pysähtyy hetkeksi.
Menemme keittiöön, jonka huomaan olevan sotkuinen. Kananmunankuoret nojailevat toisiinsa lavuaarin reunalla ja kastikeroiskeet muistuttavat pöydän pinnalla abstraktia maalausta. Nurkassa huomaan kolme tyhjää viinipulloa. Senni lopetti juomisen viime vuonna, hän lupasi niin. Näky muljauttaa mahaani. Hetken näen meidät vain kahtena rikkinäisenä elämän murjomana ihmisenä sotkuisessa huoneessa. Senni on aina ollut meistä kahdesta vahvempi.
“Ethän vaan ole juonut noita pulloja?”
Senni hieroo hetken otsaansa ja vastaa:
“Kutsuin ystäväni kylään. Mikko älä huolehdi minusta, sinulla on omiakin ongelmia.”
Jätämme asian sikseen, se ei loppuisi hyvin. Sen sijaan Senni alkaa kertomaan töistään. Hän on ala-asteen opettaja. Nautin kuunnella hänen tarinoitaan oppilaistaan, koska pidän lapsista. Kuvittelen, että yksi heistä olisi omani.
Istumme pöydän ääressä monta tuntia. Välissä juomme kahvia ja syömme kuivahtanutta leipää. Puhumme kaikesta, kahlaamme läpi työhaastatteluni, eikä Senni vaikuta pettyneeltä. Hetkittäin istumme vain hiljaisuudessa, sekin tuntuu hyvältä. Kuuntelemme ulkona kulkevien autojen ääniä. Pian taas nauramme ja hymyilemme. Mikään ei tunnu yhtä hyvältä kuin nauraminen pitkän tauon jälkeen. Tuntuu kuin lapsuuden ilo ja huolettomuus olisi tullut hetkeksi takaisin.
Päivä taittuu iltapäiväksi ja iltapäivä lopulta illaksi, ulkona makaa pimeys ja minun on aika lähteä. Siskoni saattaa minut ulko-ovelle saakka, halaa ja puristaa entistä kovempaa. Tiedän, että hän haluaa minun onnistuvan.
Kotona en tee enää mitään. Syön edellisen päivän ruuanjämiä, katson uutiset ja käyn makuulle.
Lapsena huusin vanhemmilleni “vangitkaa minut!” Isäni otti sohvan käsinojalta huovan ja vangitsi minut sen sisälle. Nauroin, ja hän nosti minut syliin.
Aikuisena olen kuvitellut elämän vanginneen minut. Vankilani ei ole enää isäni käsivarret. Välillä se on hyökyaalto jonka alle jään, joskus se on vain syvää hiljaisuutta joka lopulta muuttuu sietämättömäksi meluksi korvissani.
Kuvittelen vierelleni ihmisen, joka rikkoo upottavan hiljaisuuden sanoillaan. Ajatukseni herpaantuu, kun yläkerrasta kuuluu töminää, jota seuraa lasten iloiset kiljahdukset.
Pian pelkoni herrat tulevat taas kylään, suljen silmäni saadakseni edes hetken unta.