Majakkasaari

Ernestin silmät olivat vanhuudesta harmaantuneet. Silmäkulmiin oli ajan saatossa muodostunut uurteita, mutta Ernestin katseessa oli yhä nuoruuden veikeä pilke.

Hänen harvaa, harmaata tukkaansa peitti nuhjaantunut, ikijättö merimieslakki. Ernesti oli koko ikänsä asunut saaristossa. Samalla saarella, samassa pienessä punaisessa mökissä. Mökin kupeessa tönötti uljas vanha majakka, jota Ernestin isä oli koko ikänsä vartioinut. Samoin Ernestin isoisä, ja isoisoisä. Majakan vartiointi ja valon sytyttäminen pimeydessä navigoiville laivoille oli ollut Ernestille kunnia-asia. Lähisaarilla asuvat ihmiset kunnioittivat vanhaa Ernestiä, ja kaikki he tiesivät, että majakka ja sen vartiointi kulki hänen sukunsa veressä. Kallion kyljessä liplatteli pieni vene. Se ei ollut kummoinen. Se oli vaatimaton soutuvene, mutta sillä pääsi rantautumaan lähellä olevaan satamaan. Ernesti kävi kerran kuukaudessa satamassa ostamassa munia, vihanneksia ja sanomalehden, sekä myymässä kalaa, mikäli verkkoon oli tarttunut iso saalis. Ernestin elämä oli yksinkertaista ja rauhallista, mutta juuri se kalvasi hänen mieltään. Majakka oli sähköistetty ja automatisoitu kymmenisen vuotta sitten, ja Ernesti oli eläköitynyt. Hän koki olonsa tarpeettomaksi. Teknologia ei ollut häntä varten, tuumi Ernesti usein katsellessaan taivaanrannan valoja ja piippuja, jotka eivät koskaan sammuneet. Siksi hän ehkä olikin jäänyt saarelle, vaikka olikin seikkailunhaluinen ja utelias luonteeltaan. Maailma pelotti Ernestiä, sillä hän ei ollut ehtinyt sen muutoksiin mukaan aikanaan. Kaikki tämä aiheutti suurta ristiriitaa Ernestissä.

Illalla Ernestin istui tavalliseen tapaansa mökissään ja katseli ulos pirtin ikkunasta. Hän tähysteli ulapalle mietteliäänä. Jokin ei tuntunut oikealta. Ilmassa oli omituista, pahaenteistä huminaa, ja saaren ympärillä pörräävät lokit vaikuttivat levottomilta. Yleensä iloiset ja äänekkäät lokit pyrähtelivät nyt sinne tänne ja kipusivat syvälle kallion koloihin piiloon. Ja ne olivat hiljaa, aivan hiljaa. Ernesti tiesi mistä oli kyse. Hän oli pikkupoikana kuullut vanhalta isoisältään, kuinka eräänä iltana tämän sytyttäessä tulta majakkaan vielä nuorena miehenä, oli saaren lokit hiljentyneet täysin ja pujahtaneet piiloihinsa saaren uumeniin. Isoisä oli kertonut, kuinka yön aikana oli noussut viikkoja kestänyt myrsky, joka oli ajoittain tehnyt majakan valon ylläpitämisestä mahdotonta, sillä isoisä ei ollut päässyt kulkemaan pirtiltä majakalle. Tuuli oli ollut niin voimakasta, että se vieritti suurikokoisia kiviä paikoiltaan. Isoisä oli pelännyt majakankin kaatuvan, mutta majakka oli pitänyt pintansa. Ernesti havahtui muistelmistaan. Hänen oli toimittava heti. Pitäisikö hänen jäädä saarelle vai lähteä? Tulisiko koskaan oikeaa hetkeä lähteä suureen seikkailuun, seikkailuun jollaiselle Ernesti oli aina halunnut lähteä piskuiselta ja kolkolta saareltaan? Kasvava lähdön tarve oli kuplinut hänen sisällään siitä asti, kun hänen tehtävänsä saarella oli täytetty. Nyt oli aika. Nyt oli oikea aika lähteä. Ernesti huomasi, miten majakan maali oli alkanut rapistumaan. Majakka näytti vanhalta ja kutistuneelta, kuten Ernestikin. Kaksi vanhaa kaverusta katselivat toisiaan vain pirtin pieni ikkuna heidän välissään. Majakkaan syttyi valo, kuten joka ilta kello 20:00, mutta se näytti erilaiselta kuin yleensä. Majakan valo sen automatisoitumisen jälkeen oli ollut kylmä ja sähköinen, mutta nyt se oli kuin ennen vanhaan. Valo oli lämmin ja elävä. Sellainen, millaisen vain tuli voi saada aikaan. Sitten se muuttui takaisin kylmäksi ja yksinkertaiseksi. Ikään kuin majakka olisi sanonut Ernestille viimeiset hyvästinsä.

Ernestillä oli suunnitelma tällaisen tilanten varalle. Hän oli jo pitkään järjestellyt lähtöään saarelta, mutta itse lähtö ei koskaan ollut toteutunut. Nyt kuitenkin oli aika toimia. Ernesti riuhtaisi lakanan sängystään ja leikkasi kalaverkosta pitkiä narunpätkiä. Hän pakkasi reppuunsa kuivattua kalaa, leivänkannikan, sanomalehden, lyhdyn ja kompassin. Muuta omaisuutta ei hänellä oikein ollutkaan. Hän pinkoi ulos soutuveneelle. Auringonlasku sai ilman näyttämään kultaiselta ja pronssilta. Tuuli oli alkanut voimistua. Ernesti kapusi veneeseen, otti toisen meloista ja sitoi sen verkosta tekemällään köydellä tiukasti pystyyn soutuveneen pohjaan. Se sai luvan toimia nyt mastona. Lakanan hän kääri sen ympärille purjeeksi, ja jäljelle jääneestä melasta tuli oiva peräsin  kun sen sahasi hieman lyhyemmäksi. Matka sai alkaa. Ernesti irrotti käyden ja vene lipui poispäin rannasta aluksi hitaasti, mutta kun Ernesti oli päässyt kauemmaksi rannasta ja tuuli alkoi voimistumaan, otti puuska kiinni vaatimattomasta purjeesta. Saari jäi yhä pienemmäksi ja pienemmäksi Ernestin taakse veneen seilatessa kohti vaaleanpunaista taivaanrantaa. Ernesti huiskaisi viimeisen hyvästinsä kohti vanhaa majakkaa, suu leveällä hymyllä ja tuttu veikeä pilke silmäkulmassaan.