Melkein täysikuu
Askeleeni nopeutuvat askel askeleelta, huomaamattani, samalla, kun pulssinikin on taivaassa saakka. Muutama porras, ovi auki ja olen melkein kotona, turvassa. En tiedä tuovatko valot turvaa vaiko eivät. Sytytän silti eteisen lampun ja päästessäni siitä suureen avoimeen olohuoneeseen sytytän sieltäkin muutaman lampun. Näen oman heijastukseni ikkunoista. Suljen verhot ja vihdoin rentoudun. Pidemmän aikaa yksin ulkona liikkuminen on tuntunut epämukavalta. Kuin joku seuraisi joka askeltani. Tiedän sen kuitenkin olevan vain omaa päänsisäistä harhaluuloa. Tai siis näin haluan uskoa.
Verhojen läpi paistaa aurinko, mutta herätyskelloni ei ole vielä soinnut. Nousen silti sängystä ja suuntaan kylpyhuoneeseen. Kolmenkymmenen minuutin kuluttua tulen pois kylpyhuoneesta. Kello on kaksikymmentä vaille kahdeksan, joten etsin nopeasti vaatteet, jotta ehdin lähteä ajoissa. En ehdi syödä aamupalaa, mutta matkalla voin käydä ostamassa jotain. Pikaisesti alan keräämään tavaroitani, jotka ovat kaikki eri puolilla asuntoa. Kun suljen oven, muistan, että minun täytyy soittaa hänelle. Aurinkoinen ja raikas ilma saavat minut hyvälle tuulelle. Kävellessäni kaivan puhelimeni taskustani ja näpyttelen hänen numeronsa. Olemme tunteneet vasta muutaman kuukauden, mutta tulemme yllättävän hyvin toimeen. Hän osaa tehdä kaiken juuri niin kuin toivoisin tai ajattelisin. Eli en siis oikeastaan keksi mitään valitettavaa.
Pääsen töistä neljän jälkeen ja hän odottaakin minua jo ulkona. Päätämme kävellä koko matkan asunnolleni ihanan sään takia. Lisäksi matkalla voimme pysähtyä syömään. Tähän aikaan kaikki ovat liikkeellä kaupungissa, joten muita ihmisiä on paljon, mutta me emme anna sen häiritä.
Alkaa jo hämärtää, kun saavumme oikeaan kortteliin. Näemme kaukaa, kuinka joku seisoo ikkunoideni edessä vilkuillen vaivihkaa sisälle. Hänellä on tummansiniset farkut sekä musta vetoketjullinen huppari. Ja punainen lippalakki. Pian hän huomaa meidät, yritän katsoa häneen, mutta huppu ja lippalakki päässä en millään ehdi nähdä kasvoja. Kun saavumme oven eteen, hän on ehtinyt jo livahtaa toiseen kortteliin. Olemme molemmat hieman hämillämme. Kuka haluaisi nähdä sisälle asuntooni, ja miksi? Päästessämme sisälle suljemme sälekaihtimet sekä verhot, mutta en silti saa mielenrauhaa. Iso olohuoneeni täyttyy pehmeän keltaisesta valosta, joka tulee sytyttämistämme kynttilöistä. Alan hieman tuntea oloani rennommaksi, olen nyt kuitenkin kotonani.
Käännän kylkeäni ja herätyskelloni näyttää puoli kolmea yöllä. On pilkkopimeää. Kävelen keittiöön ja otan lasin vettä. Pimeys häiritsee ja avaan yhdet verhot. On melkein täysikuu ja se tuo paljon valoa sisälle asti. Täytän lasin kylmällä vedellä uudestaan ja istun ikkunan eteen. Nautin hiljaisuudesta ja kuun valosta. Kuulen kummallisen äänen eteisestä, tajuan, että joku yrittää avata oveani. Lasini tipahtaa huomaamattani kädestäni. Hän herää tähän ja unisena nousee istumaan sängyssä.
Ovi pamahtaa auki. Muutaman sekunnin aikana kuulen aseen laukauksen sekä alan tuntea jäätävää kipua vasemmalla alavatsassani. Kaadun maahan, samalla lyöden pääni kirjoituspöydän kulmaan. Yritän huutaa jotain, mutta en saa mitään sanotuksi. Näen, kuinka tumma hahmo astelee sisään. Tässä vaiheessa hän on myös noussut sängystä hirveässä paniikissa. Kuulen kolme pamausta, mutta laukaisut eivät ole minua kohti. Hän makaa sänkyni edessä. Minulla ei oikeastaan enää edes ole minkäänlaista ajantajua. En näe selkeästi. Kuulen jotain ääniä, mutta kaikki on niin epäselkeää. Kuulen vielä kaksi laukausta, pääni retkahtaa vasemmalle. Näen kuinka henkilö kävelee ulos. Punainen lippalakki päässä.