Nimi
Olin juuri lähdössä kouluun, kun puhelimeeni saapui ilmoitus. Se oli ystävältäni Miisalta.
Hei Vivian, oletko jo lähtenyt?
Vedin pipon päähäni ja vastasin hänelle.
Joo, olen jo melkein ulkona!
Tule nopeasti. Antti sanoi, että on jo koululla!
Okei oon tulossa! Anni varmaan nukkuu taas myöhään.
Anni ja Antti ovat keskenään aivan erilaisia. Anni ja minä tutustuimme seiskan alussa Anttiin ja Miisaan. Siitä lähtien koko “ryhmämme” on ollut erottamaton. Anni on melkein aina myöhässä, ja Antti taas liian ajoissa. Minä ja Miisa menemme samaa matkaa kouluun, joten olemme siellä sopivaan aikaan.
Astuin ulos viileään marraskuun tiistaiaamuun. Maassa oli kuolleita lehtiä ja kylmä viima puri poskia ja nenää. Kello oli puoli kahdeksan aamulla, joten vielä oli pimeää. Onneksi katuvalot olivat päällä. Ne loivat kultaisia läikkiä märkään asfaltiin. Hengitykseni huurusi kuin vaaleana savuna. Kävelin sinne, missä meidän piti Miisan kanssa tavata. Jo kaukaa näin hänet ja hän vilkutti minulle.
“Moi.” sanoin tullessani hänen rinnalleen.
“Moi. Näitkö muuten sen meidän luokan Danielan tarinan snäpissä?” Miisa kävi heti aiheen kimppuun. Hänen silmistään näin, että hän oli odottanut pitkään päästäkseen kertomaan tämän minulle.
“En vielä… odota sekunti.” kaivoin puhelimeni taskustani ja avasin SnapChatin. Painoin sormellani Danielan tarinaan. Ohitin kaikki hänelle lähetetyt kysymykset, kunnes tulin videon kohdalle. Videossa Daniela oli ison porukan kanssa koulumme pihalla maanantai-iltana. Taustalta kuuluu huutoja, mutta video keskittyy ruudulla näkyvään poikaan. Tunnistan hänet rinnakkaisluokaltamme, Matias. Hän on juuri niitä tyyppejä, jotka kiroilevat ja sylkevät maahan, ei käytä pipoa tai hanskoja talvella, eikä tottele opettajia tai hoida velvollisuuksiaan. Joko hän esittää kovaa tai on oikeasti niin tyhmä.
Matias seisoi videossa hiukan kumarassa, puhuen kuulostaen humalaiselta.
“Mitä sinä kuvaat Daniela? Ihan on normaali ilta…” enempää hän ei ehdi sanoa ennen kuin kaatuu maahan nauraen hysteerisesti. Joku huutaa taustalta:
“Nouse ylös hullu! Tule hakemaan lisää!”
Video loppui siihen. Tuhahdin ja sammutin puhelimeni samalla kun laitoin sen takaisin taskuuni.
“En tajua tuota juttua että pitää olla niin “kovis” että juo alaikäsenä iha hulluna! Ne on vasta kasilla!” katsoin Miisaa.
“Siis en minäkään! Ihan uskomatonta. Tuosta voi seurata ongelmia aikuisena. Kuulemma viikonloppuna joku poliisi oli saanu selville niitten jutut ja ne oli lähteny sitä karkuu!” Miisa kertoi pyöräyttäen silmiään.
“Ai oikeasti? Poliisia karkuun?” naurahdin epäuskoisena. Uskoin totta kai ystävääni, en vain olisi uskonut sitä ikinä Danielasta. Olimme ystäviä ala-asteella, mutta yläasteelle siirtymisen jälkeen jotakin tapahtui. Meikit, pojat ja juominen olivat Danielalle kiinnostavampia aiheita kuin minä. Nyt kyllä huomaan, etten paljoa menettänyt.
Saavuimme koululle kymmenessä minuutissa ja Antti oli meitä vastassa. Hän hymyili meille ystävällisesti tullessamme sisään. Istuimme hänen viereensä ja kerroimme, mitä olimme nähneet Danielan SnapChatin tarinassa. Hän puhalsi ilmaa suustaan ja pudisteli päätään.
“Oliko iso yllätys?” hän kysyi kohottaen kulmakarvojaan. Nauroin ja vastasin:
“No ei todellakaan!”
Miisa nauroi kanssamme. Kellot soivat ja opettajamme Aino päästi meidät sisään biologian tunnille. Juuri kun ovi oli suljettu, kuului koputus. Aino kääntyi kannoillaan ja avasi oven. Annin hymyilevä naama tuli esiin.
“Moi! Ja anteeksi Aino kun tulin myöhässä, nukuin vähän pommiin…” Anni sanoi Ainolle anteeksipyytävään sävyyn. Muutama luokassa tirskahteli. Kuulin takaani Danielan tuhahduksen. Käännyin ympäri ja katsoin häntä suoraan silmiin. Olin juuri sanomaisillani jotakin, kunnes menetin rohkeuteni.
“No, mitä meinaat sanoa?” Daniela kohotti viileästi toista kulmakarvaansa. Käännyin lievästi punaisena takaisin oikein päin.
Tunnin jälkeen meillä oli vartin välkkä. Käytävän kaikki penkit olivat varattuja, joten seisoimme seinän vieressä.
“Oi! Kemian kokeen numerot tuli!” Anni huudahti yhtäkkiä. “7+. Ei paha!”
“Sain 9-.” Miisa kertoi. Minäkin päätin katsoa numeroni.
“9+!” Antti huudahti helpottuneena. Hän on aina hyvä koulussa.
“Mitä sait Vivian?” Anni kysyi minulta.
“Arvatkaa!” haastoin ystäväni. Antti nojautui puhelimeni ylle yrittäen katsoa numeroani. Käänsin puhelimeni poispäin.
“Hei! Anna minun katsoa!” Antti nauroi. Hän yritti napata puhelintani samalla kun yritin pitää sen poissa hänen ulottuviltaan. Nauroin ja sanoin:
“Yritä nyt arvata!”
“Ai oletteko te nyt yhdessä?” kuului inhottavan tuttu ääni. Hymyni hyytyi, samoin Antin. Kaikki me neljä käännyimme katsomaan puhujaa.
“Öö, ei?” katsoin Danielia kummissani.
“No siltä vähän näyttäisi!” hän nauroi puhuen tahallaan normaalia kovemmalla äänellä. Muutama lähettyvillä oleva kääntyi katsomaan.
“Me ollaan vaan kavereita.” Antti sanoi laittaen kätensä puuskaan.
“Niinhän ne kaikki sanoo.” Daniela totesi ja lähti.
“Eikö nykyään saa edes puhua pojille ilman että kaikki luulevat meidän olevan yhdessä?” pyöräytin silmiäni. Antti nauroi ja sanoi:
“En tiedä, mutta haluaisin tietää numerosi!”
“Hyvä on, hyvä on. Sain ysin.” suostuin lopulta kertomaan.
“Sehän on hyvä!” Antti sanoi levitellen käsiään.
“Tiedän!” vastasin hänelle hymyillen.
Annin, Antin ja Miisan puolesta koulu oli jo loppunut, sillä he kuuluvat elämäkatsomustietoon, minä taas uskontoon. Olin kävelemässä uskonnon luokkaa kohti, kunnes kuulin siivouskomerosta nyyhkytystä. Pysähdyin hetkeksi korva kiinni komeron oveen. Sisältä kuului surullista, epätoivoista itkua. En voinut olla tekemättä muuta kuin astumatta sisään.
“Daniela?” hämmästyin tunnistaessani itkevän hahmon. Daniela nosti päänsä minua kohti. Huomasin, kuinka hänen meikkinsä oli levinnyt ja silmistä paistoi suru.
“Mitä sinä täällä teet?” hän kysyi.
“Voisin kysyä sinulta ihan samaa.” vastasin. Olisin halunnut lähteä tilanteesta, mutta minkäs teet kun olet juuri astunut sisään siivouskomerosta ja löytänyt ex-ystäväsi itkemästä siellä. Lopulta päätin sulkea oven ja mennä istumaan Danielan viereen lattialle. Hän kavahti hiukan kauemmas minusta, muttei lähtenyt.
“Mikä sinulla on?” kysyin häneltä mahdollisimman lohduttavalla äänensävyllä.
“Ei kuulu sinulle!” hän tiuskaisi takaisin. Olin vain hiljaa ja tuijotin pimeyteen, joka väijyi ympärillämme kuin peto, seuranaan painava hiljaisuuden peitto, lukuunottamatta pieniä nyyhkytyksiä. Hiljaisuus kesti muutaman minuutin, ennen kuin Daniela murtui lopullisesti.
“En jaksa enään! Vanhempani vain riitelevät ja nyt ne päättivät erota! Isoveli vain pelailee huoneessaan ja on kuin mitään ei olisi koskaan tapahtunutkaan. Tuntuu että olisin ihan yksin! Ahdistaa olla koulussa, koska minulla on niin hirveitä paineita yms. ja kiusaan sen takia muitakin! Yläaste on muuttanut minua enkä enää ole se sama kiltti Daniela kuin ennen! Vihaan tätä!” Daniela selitti surkeana kyynelten lomasta. En tiennyt mitä tehdä, joten kiedoin käteni hänen ympärilleen lohduttavasti. Tuijotin järkyttyneenä pimeään. Daniela, jonka elämä tuntui niin täydelliseltä, Daniela, joka oli niin itsevarma, olikin näin rikki sisältä? Selvästikään Instagram ja käyttäytyminen koulussa eivät kerro kaikkea.
“Kaikki järjestyy kyllä. Isoveljesi yrittää vain sulkea tapahtuvat asiat pois, sillä ne harmittavat häntä. Etkä ole yksin ikinä, aina löytyy joku joka haluaa kunnella. Ja se on totta, että yläaste muuttaa. Olen huomannut saman monella… ja muista että voit vaikka mennä kuraattorille puhumaan!” lohdutin Danielaa.
Tapahtuneen jälkeen olimme Danielan kanssa parempia ystäviä. Hän ei enää esittänyt kovaa, eikä kiusannut muita. Ihmiset voivat muuttua. Eikä kukaan enää väittänyt minua ja Anttia pariksi. Vaikka ihminen nauraisi koulussa, laittaisi iloisia kuvia Instagramiin ja näyttäisi itsevarmalta, se ei tarkoita, että hän olisi kunnossa.
Kirjoituskilpailun teksteistä koostettu teos Nuoruus. Nyt. – kirjoituksia nuoruudesta saatavilla hyvin varustelluista kirjakaupoista, verkkokirjakau