Herttoniemen yhteiskoulun abiturientit saivat tehtäväkseen kirjoittaa oman novellinsa Lauri Maijalan ohjaaman Täällä pohjantähden alla -näytelmän kohtauksen pohjalta. Näytelmää esitetään parhaillaan Kansallisteatterissa. Stoorikorissa julkaistaan viiden oppilaan novellit.
Amanda Pitkänen
Herttoniemen koulun lähellä oli tänään mielenosoitus. Ilmapiiri oli kireä jo ennen kuin kukaan ehti huutaa mitään. Elina seisoi siinä väkijoukon keskellä, puhelin kädessä, sormet täristen. Hän oli tullut kuvaamaan tapahtumaa omalle Instagram-tililleen, jonka oli edellisenä päivänä luonut historian kouluprojektia varten. Aiheena projektilla oli yhteiskunnallinen jakautuminen.
Akseli seisoi parinkymmenen metrin päässä Elinasta, toisen joukon puolella. He eivät olleet puhuneet kuukauteen, siitä lähtien, kun Jere oli alkanut jakaa poliittisia meemejä ja Elina oli kommentoinut niihin jotain sarkastista. Siitä muodostui riita, sitten hiljaisuus, ja nyt he olivat eri puolilla samaa aukiota.
Elina nosti kameran ja kuvasi. Poliisit seisoivat sivummalla, kädet takin taskuissa. Joku piteli kylttiä, jossa luki: “Meidän maamme, meidän äänemme.” Vastaan toisella puolella joku huusi: “Rakkaus voittaa vihan!”
Sitten sota alkoi. Ei varsinainen sota, mutta lähes. Ensin yksi kivi lensi. Se ei ollut iso, mutta sai jonkun kiljahtamaan. Tämän jälkeen ei ollut enää paluuta. Seuraavaksi lensi toinen kivi, sitten kolmas. Kaikkialta kuului huutoa. Elina tunsi adrenaliinin vyöryvän sisäänsä, mutta ei tiennyt, mitä pitäisi tehdä. Pitikö hänen siinä tilanteessa kuvata, juosta vai huutaa takaisin?
Elinan kuvausteline kaatui ja puhelin tippui maahan. Hän kumartui nostamaan sitä, ja kun hän nousi, hän näki Akselin. Tämä seisoi siinä, kasvot punaisina, käsi nyrkissä, ja hänen vieressään joku oli juuri nostamassa toista kiveä. “Älä!” Elina huusi, ennen kuin ehti ajatella. Akseli kääntyi, ja heidän katseensa kohtasivat kaiken sen kaaoksen keskeltä. Se kesti vain pienen hetken, mutta se riitti siihen, että he molemmat tajusivat, mitä oli tapahtumassa.
Koulun kautta he olivat edellisellä viikolla menneet katsomaan Täällä Pohjantähden alla -esitystä. Kohtaus, jossa ihmiset alkoivat heitellä toisiaan kivillä, oli jäänyt Elinan mieleen. Siinä kohtauksessa kaikki oli mennyt pieleen. Ensin sanat, lopulta ihmiset. Elina muisti, miten teatterin näyttämöllä valot olivat välkkyneet punaisina. Silloin hän oli ajatellut, että se on vain historiaa. Nyt kuitenkin historia ikään kuin toisti itseään.
Kivi, jonka Akseli oli aiemmin maasta nostanut, tipahti nyt maahan. Elina juoksi hänen luokseen, vaikka joku huusikin perään. “Oletko ihan hullu?” Elina huusi, kun pääsi perille. Akseli sai suustaan pelkkää muminaa. “Aina joku aloittaa. Mutta meidän ei tarvitse jatkaa”, Elina totesi tarttuessaan Akselia kädestä. He seisoivat siinä, keskellä kaikkea, aivan kuin maailma heidän ympärillään olisi pysähtynyt.
Poliisit alkoivat työntää väkijoukkoja erilleen. Kivet loppuivat, mutta sanat jatkuivat. Joku huusi jotain “pettureista” samaan aikaan, kun toinen huusi jotain “fasisteista”. Kun lopulta laskeutui hiljaisuus, Elina ja Akseli istahtivat portaille. Elinan kädet tärisivät vieläkin. “Tajuatko edes, mitä äsken tapahtui, olimme kuin siinä näytelmässä”, Elina sanoi. Akseli nyökkäsi. “Kyllä. Ja me olimme molemmat väärällä puolella.”
Aurinko alkoi laskea pilvien takaa. Poliisit veivät viimeisiä poliisinauhoja pois, ja jäljelle jäivät vain heitetyt kivet muistomerkiksi. Elina otti puhelimen ja avasi kameran. Hän otti kuvan ja kirjoitti kuvatekstiksi: “Aiemmin näin tämän näytelmässä, tänään se kuitenkin oli totta.” Akseli vilkaisi Elinaa ja hymähti. Hän kehotti Elinaa julkaisemaan kuvan, ehkä se saisi näkyvyyttä. “Ehkä”, Elina sanoi. “Tai ehkä he vain suuttuvat lisää.” Lopulta hän painoi Julkaise.
Julia Matilainen
Laurilan perhe oli asunut asunnossaan jo viimeiset kuusi vuotta. Pariskunta oli noin vuosi sitten saanut lapsen, ja kaikki vaikutti täydelliseltä. Perheellä oli kuitenkin alkanut olemaan taloudellisia ongelmia, ja kumpikin vanhempi joutui palaamaan töihin aikaisin vanhempainvapaalta.
Ilta alkoi hämärtää. Anttoo teki iltaruokaa itselleen ja vaimolleen Aliinalle, kun vaimo vei lapsen nukkumaan. Kun ovelta kuului koputus, äiti jätti lapsen huoneeseensa. Hän avasi oven varoen ja tervehti edessänsä seisovaa miestä hieman hämmentyneenä. Miehellä oli sininen kauluspaita ja mustat farkut, ja hän kantoi olallaan reppua.
“Iltaa! Oletteko te Laurila?” mies kysyi. Aliinan katse kohdistui miehen käsissä olevaan paperipinoon. Pinon päällimmäisessä paperissa luki ylänurkassa keltaisella Kela.
“Joo…?” Aliina vastasi hieman epäröiden. Hän käänsi päänsä kohti keittiötä ja huusi miehelleen olkansa yli, että tulisi ovelle, ennen kuin suuntasi katseensa takaisin asunnon rappukäytävässä seisovaan mieheen. “Tule toki sisään”, Aliina ehdotti miehelle pitäen ovea auki. Miehen katse pyyhki asunnon vaatimattoman sisustuksen yksinkertaisista lampuista ruskeaan sohvaan.
“Hei”, Anttoo sanoi miehelle ojentaen kätensä, mihin mies vastasi kättelyllä. “Onko jotain käynyt?” Anttoo kysyi, kun näki miehen säälivän katseen.
“Nimeni on Joonatan. Olen täällä Kelan asioissa. Kävisikö, jos istumme alas?” hän kysyi, ja Anttoo näytti miehelle tien keittiöön, jossa heillä oli pieni ruokapöytä ikkunan edessä. Aliina kävi hakemassa vauvan ja istui Anttoon ja Joonatanin seuraan ruokapöytään.
“Olen täällä siksi, että meille on Kelalla osunut huomioon teidän taloudellinen tilanne”, Joonatan aloitti, kun kaikki olivat istuneet alas. “Tämä asunto on osittain tukien avulla vuokrattu, eikö olekin?” Anttoo ja Aliina kummatkin nyökkäsivät hänelle. Kummankin katseet odottivat. Mies käänsi papereita etsien jotakin. Kun hän vihdoin löysi sen, mitä etsi, hän jatkoi asiaansa: “Eikö niin, että olette kummatkin töissä?” Anttoo nyökkäsi. “Täällä lukee, että olit vielä kolme kuukautta sitten kahdessa paikassa töissä, mutta lopetit toisessa työskentelyn”, mies sanoi kysyvästi kohdistaen kohteensa häntä vastapäätä istuvaan mieheen.
“Minun täytyi erota toisesta työpaikasta, sillä palkka meni yli sen, mikä salli meidän saada taloudellisia tukia asumiseen”, Anttoo sanoi hieman hermostuneesti. “Mistä tässä nyt on kyse?” Joonatan käänsi katseensa takaisin papereihin vältellen edessään istuvan pariskunnan tuijottavia silmiä.
“Nyt on käynyt sellainen homma, että joudumme perimään tukia takautuvasti takaisin, eikä teillä valitettavasti ole tarpeeksi varoja maksaa asunnon vuokraa ja joudutte muuttamaan pois”, mies sanoi viimein, ja huone jähmettyi. Aika lopetti kulkemisen ja linnut laulamisen. Hiljaisuus oli kovaäänisempi kuin mikään pariskunnan ennen kuulema ääni. “Olen hyvin pahoillani”, mies sanoi katsoen heihin, aivan kuin nuo kolme sanaa voisivat korjata tilanteen.
“Ei, ei, mitenkä niin, että joudumme muuttamaan pois? Voimmehan me ottaa lainaa ja maksaa tukien, palkan ja lainan avulla vuokraa, kunnes olemme taas jaloillamme, emmekö niin?” Aliina kysyi hermostuneena. “Eihän meillä ole, minne mennä”, hän sanoi hiljaa, enemmän itselleen kuin kenellekään muulle.
“Olen pahoillani, mutta en voi asialle mitään. Vuokranne on myöhässä, ettekä saa taloudellisen tilanteenne takia otettua lainaa”, mies sanoi nousten tuolistaan. Tuolin nariseva ääni herätti lapsen, joka alkoi itkeä.
“Miten tämä voi olla oikeudenmukaista? Tuet eivät riitä siihen, että voisimme maksaa vuokraa, mutta jotta edes saisimme tukia, Anttoon täytyi erota toisesta työpaikastaan, sillä sai ‘liikaa rahaa’, joka ei kuitenkaan riittänyt Kelan avulla saamamme asunnon vuokran maksamiseen!” Aliina lähes huusi miehelle samalla, kun tämä käveli oven suuntaan. Vauva itki, ja Anttoo istui ruokapöydässä pää kämmenien välissä. “Ja nyt saan kuulla, että emme voi ottaa lainaa ja maksaa sen avulla yhden makuuhuoneen asuntoa?” Aliina kyseenalaisti etuovella.
Joonatan kääntyi häneen päin vielä kerran ennen kuin lähti portaita alas. “Teidän täytyy olla poissa asunnosta kolmen viikon kuluttua”, mies katsoi Aliinaa silmiin, mutta ei vaikuttanut näkevän häntä. Mies katosi portaita pitkin alakertaan, ja Aliina sulki oven.
Kello tikitti, ja lapsi huusi ja itki. Aliina tuijotti seinää ja Anttoo tuijotti pöytää. Joonatan tuijotti taakse jättämäänsä asuntoa ja suuntasi seuraavaan.
Saara Matikainen
Julkasin aamulla ennen kouluun lähtöä TikTokiin videon, jossa lipsyncasin lempibiisiini sanoja: “En oo laskun jakaja, salkku on vakava ja kiesi rullaa matalal, kilsoja takana.” Harvoin tykkään julkaista mitään julkiselle pääkäyttäjälleni, koska yleensä se alkaa heti kaduttamaan ja nolottamaan minua. Nyt olin kuitenkin hyvin tyytyväinen videooni, joten päätin, että miksipä ei. Minulla oli myös itsevarma olo, joten sekin boostasi rohkeuttani. Sisimmässäni halusin kuitenkin todistella vanhoille luokkalaisilleni, että en ole enää ruma ja mulla menee jotenkin hyvin.
Koulumatkalla huomasin, että kaverini olivat kommentoineet sinne tyypillisiä tyttöjen kommenttikehuja ja emojeja: “NIIN KAUNISS”, “UNREAL”, “UPEE”. Yksikään vanha luokkalainen ei ollut kuitenkaan nähnyt videotani, joten minua alkoi heti kaduttamaan videon julkaisu, mutta päätin kuitenkin jättää sen sinne, olihan se kiva saada kehuja kavereilta ilman, että niitä tarvitsee pyytää.
Koulupäivän jälkeen avasin TikTokin uudestaan. Huomasin järkytyksekseni, että se oli mennyt viraaliksi, 3542 tykkäystä, 118 kommenttia ja 15 jakoa. Tunsin, kuinka rinnassa alkoi puristamaan ja käteni tärisemään, kun menin katsomaan videotani. Nyt kommentit olivat täyttyneet poikien ällöttävistä ja limaisista kommenteista: “Tiesitkös, että naisen rinnat ovat saman keskustan kanssa fyysisessä yhteydessä ja sen takia niillä on suuri merkitys rakkauselämässä ;)” Ei mulla edes ollut siinä videossa paljastavaa paitaa, hyi hemmetti.
Koulumatka tuntui ikuisuudelta, odotin vaan, että pääsen kertomaan tästä Sinille. Kotiin tultuani pesin kädet, otin vähän syötävää ja soitin heti. Kerroin juuri noista tissikommentista, mutta sen sijaan, että olisin saanut lohdutusta, Siniä nauratti lapsellinen kommentti. Lopetin puhelun ja heitin puhelimen sängyn nurkkaan. Olisin halunnut huutaa mutta en voinut, koska se olisi häirinnyt äidin kokousta. Miten voi olla, että eletään vuotta 2025, mutta silti tuntuu, että yhteiskuntamme olisi jäänyt samalle tasolle kuin sata vuotta sitten?
Saimi Forsström
Aamu oli harmaa ja hiljainen. Roope nousi ylös ennen muita ja puki työvaatteet päälle. Hän oli saanut kesäksi siivoustöitä kauppakeskuksesta. Työ ei ollut mikään unelma, mutta hän tarvitsi kipeästi rahaa opintoja varten.
Roope oli isovanhempiensa kanssa käynyt keväällä katsomassa Täällä Pohjantähden alla -näytelmän teatterissa. Siinä Akseli Koskela teki kovaa työtä pellolla ja taisteli saadakseen perheelleen paremman elämän. Kohtaus oli painunut Roopen mieleen hyvin. Isoisä oli kertonut, että heidän suvussaan oli ollut Akselin kaltaisia ihmisiä, jotka olivat raivanneet maata omin käsin.
Nyt Roope pyyhki pöytiä kauppakeskuksen kahvilassa ja mietti Akselia. Hän ei ollut kyntämässä peltoa, mutta teki silti työtä oman tulevaisuutensa eteen. Toisin kuin Akseli, Roope tiesi saavansa pitää työnsä tulokset itse. Hän voisi käyttää ansaitsemansa rahat opintoihin ja rakentaa niillä omaa elämäänsä.
Kun hän tauolla astui ulos haukkaamaan raitista ilmaa, taivaalla pilkotti aurinko pilvien välistä. Roope hymyili. Hän ajatteli, että ehkä jokaisella on oma peltonsa, joka pitää jaksaa kyntää.
Aksel Ervola
Yön pakkanen puree, ja valkea lumi narskuu jalkojen alla.
Akseli istuu talven pimeitä tunteja kasarmilla, kun kaksi punaista ryntää sisään.
– Vakoojia! ääni kaikuu halki kolkon käytävän.
– Droonit näki, kehuu ensimmäinen. – Kiinni otettiin! ylpeilee toinen.
Kaksi nuorta miestä, harmaisiin pukeutunutta, astuu vapisten tyhjään halliin.
– Me vaan kuvattiin, yrittää toinen. – Ei me mitään tehty.
Kukaan ei vastaa.
Heidät viedään pihalle, missä kylmä marraskuu puristaa asfalttia.
Toinen pojista vapisee.
– Ettekö te meitä tunne?
Vastaus tulee hiljaa:
– Juuri siksi me ei voida päästää teitä menemään.
Aamulla video kiertää verkossa. Otsikko on yksinkertainen: Kaksi vakoojaa kiinni. Kasvot on sumennettu, mutta jokainen kaupungissa tietää, keitä he ovat.