Pilkkopimeä – agonian ilta

Veden pinnalla kellui rivi kirkkaita tähtiä. Ne tanssivat hellillä aalloilla, kipusivat pitkin viileää ihoa, takertuivat tummiin hiuksiin ja maalasivat yön valkoiseksi. Elokuun sydämessä vallitsi tyyneys, mutta kyyneleet vaaleilla poskilla sävyttivät yötä melankoliallaan.

Kalasatama oli elossa vielä tähän aikaan yöstä. Metro vilisi ohi aina parin minuutin välein, kävelysillalta kuului päihtyneiden nuorten huutoa, valot säteilivät kerrostalojen ikkunoissa ja Alepan työntekijä livahti nurkan taakse polttamaan jo neljättä savuketta iltavuoron aikana. Rauhallisen hetken tahri kaupungin melodia, mutta Armin sydän oli tulvillaan hellyyttä ja pää liian täynnä paksua sumua erottaakseen, missä hän loppui ja mistä maailma alkoi.

Ilari oli noussut terävälle aallonmurtajalle ja kastellut värikkään graffitin betonin pinnalla. Armi ui tähtien seassa, syvällä mustissa aalloissa, ja katseli vuorollaan ylös taivaan uumeniin ja sivuun Ilarin silmien syvyyksiin. Puheensorina oli tyyntynyt jo aikoja sitten ja jättänyt taakseen pakahduttavan hiljaisuuden. Sanat olivat sirpaleina heidän välissään, terävinä ja vaarallisina, vaikka tuho oli jo tehty.

Ilari tunki vaatteensa reppuunsa kymmenen minuuttia myöhemmin. Hän nousi seisomaan aallonmurtajalla reppu olan yllä löysästi roikkuen ja murisi pehmeän hyvästin Armille, joka oli kääntänyt selkänsä pojalle. “Mä meen ny ku Elsa oottaa.” Vastaus jäi ikuisiksi ajoiksi Armin kurkkuun. “Mut nähää.” Ilari horjui vielä minuutin murtajan harjalla ennen kuin lähti kiipeämään takaisin rantaan päin pitkin graffitin ja muiden piirrustusten turmelemia betonipalikoita. Armi jäi taakse hukuttamaan kyyneliä mereen. Ilarin auton moottori kaikui läpi hiljaisuuden ja Armi näki punaisten takavalojen vilkkuvan puiden välistä. Armin pää painui veteen. Piina täytti jokaisen hengenkolon.

Armi kuoli. Kuoli yöhön pimeään. Yksinäisyyteen kipeään. Kuoli intohimoon koleaan. Kuoli lohduttamattomuuteen sykkivään. Kuoli kuiskaukseen ilkeään. “Tiiätsä Elsan? Se punatukkane? Meil on kai juttuu tai jotai.” Pelkkä ruumis vain nousi merestä, keräsi jääkylmät vaatteet murtajalta ja tallusti Helsingin läpi. Vesi valui hiuksista asfaltille, mutta veri vuoti kotiovelle asti.