Proosaruno menetetystä rakkaudesta

Varjot vaeltavat nurmikolla. Kuu valaisee kauniit kasvosi.
Seisot lähelläni, mutta olet silti niin kaukana. Katsahdat minuun vielä kerran silmissäsi etäinen katse. Käännyt ja lähdet pois. Et vilkaise taaksesi. Jään tuijottamaan lasittunein silmin loittonevia askeleitasi.

Alkaa sataa. Pisarat sekoittuvat poskillani kyyneliin. Käperryn märälle nurmelle ja muistelen niitä hetkiä. Sait minut uskomaan rakkauteen ja luottamaan elämään. Sait minut toivomaan kaunista, yhteistä tulevaisuutta. Sait minut katsomaan kaikkea läpi ruusunpunaisten lasien ja unohtamaan murheet. Olin onnellinen. Muutamalla sanalla romahdutit rakentamani pilvilinnat.

Pudotit minut alas, yhä vain alemmas. Liian korkealta. Sydämeni sirpaloitui ja palaset lensivät niin kauas toisistaan kuin itä on lännestä.

Kyllä se siitä, elämä jatkuu, muut sanoivat. Elämä ehkä jatkuu, mutta sydämeni ei siihen pääse mukaan. En saa sitä korjattua, liimattua pieniä sirpaleita toisiinsa.
Sen voisit tehdä vain sinä. Nostaisit minut hellästi ylös täältä, puhdistaisit naarmuni ja puhaltaisit mustelmiini. Yhdellä hymyllä saisit sydämeni taas ehjäksi.