Rakas päiväkirja
Rakas päiväkirja
Tuntuu kuin olisin ollut kotona jo monta vuotta. Todellisuudessa vain joitakin kuukausia. Ystäviä en ole nähnyt, eikä harrastuksiakaan enää ole. Monesti vanhemmilta kuulee, että lukio on elämän parasta aikaa. Muistellaan penkinpainajaisia ja vanhojentansseja. No, minä onnekkaana sain vielä vanhojentanssit, mutta kunnollisista lakkiaisista en tiedä. Välillä tuo lausahdus saa minut miettimään, kuinka kamalaa elämä on lukion jälkeen, jos nämä ovat niitä parhaita aikoja.
Lukio ei ole muutenkaan ollut helppoa. Kursseja on kauheasti, ja niiden eteen pitäisi tehdä koko ajan töitä, jos haluaisi menestyä, eikä sekään välttämättä riitä. Nyt vielä sen lisäksi opetus tapahtuu ruutujen välityksellä ja suurin osa tunnista menee elektroniikan kanssa vänkäämiseen. Sitten kun ruudut on saatu yhteisymmärrykseen, katsotaan mustaa ruutua lopputunti ja siellä ehkä joku opettaja lukee läpi diaesityksiä. Ja tämän pitäisi olla elämän parasta aikaa.
Vanhemmat sukupolvet kertovat tarinoita, kuinka he hiihtivät lumimyrskyssä kouluun kymmeniä kilometrejä ja matka oli pelkkää ylämäkeä. Minä voinkin kertoa, kuinka kasvomaskit hiersivät korvia ja kuivattivat hengityksen niin, että alkoi yskittämään. Mutta yskiminen tuntui laittomalta, ja sitä ei todellakaan saanut tehdä. Ihmiset katsoivat kuin rikollista, jos ei pitänyt kasvomaskia tai tuli liian lähelle kassajonossa. Voin kertoa, miten ravintolat ja elokuvateatterit suljettiin ja ulkona liikuttiin vain ulkoiluttamassa koiria. Minä olen kärsinyt tästä tilanteesta nyt jo monta kuukautta, mutta lohdutukseksi pystyn jo kuvittelemaan, kuinka joku lapsi joskus historiantunnilla tuskailee, miten hän voi koskaan muistaa, että Covid-19 oli vuonna 2020. Eihän siinä ole mitään järkeä.
Ei missään ole enää mitään järkeä.
Teksti on osa Lukufiiliksen ja BoD:n kirjoituskilpailun satoa. Kirjoituskilpailun teksteistä koostettu teos Nuoruus. Nyt. – kirjoituksia nuoruudesta saatavilla hyvin varustelluista kirjakaupoista, verkkokirjakau