Kämppä löyhkää kahvilta ja sulta kun istun pöydän ääressä paljasjaloin, housuitta. Sun poismenosta on kolme päivää, kolme kuukautta, kolme vuotta, vuosisata, kuka tietää. Mä mietin katsotko sä mua sieltä jostain. Pidätkö sä mulle peukkuja ja laulat Paratiisia Baddingin kanssa. Mä toivoisin että oisit mun kanssa. Pitäisit mua molemmista käsistä ja sanoisit, että elämä on vain vaihe ikuisessa vaelluksessa, että mä oon kohta taas sun sylissäsi, huulet sun huulillasi, kädet sun vartalollasi.
Posti kolahtaa lattialle. Kello jatkaa tikittämistä. Autot ajaa mun asunnon ohi. Ihmiset elää, kulkee, rakastaa. Vaikka sua ei ole. Vaikka mulla ei ole sua. Vaikka sä et enää elä, et kulje, et rakasta.
Puhelin soi taukoamatta, joku rämpyttää ovikelloa. Mä en vastaa, kai ne kohta kyllästyy. Ei äiti, en ole okei.
Pöydällä makaa kuva susta ja musta Suomenlinnassa viimekesänä. Mulla on punaiset huulet ja uusi kesäleninki, sä pussaat mua poskelle. Rautavanne kiertyy mun kaulan ympärille kun katselen sun hymyäsi.
Mun Nappisilmä.
Runotyttö.
Prinsessa.
Kaunotar.
Kyyneleet valuvat mun poskilta kaulalle. Meikit on levinneet jo aikoja sitten. Elämä käy muutenkin kauhuleffasta ilman sua.
Mun kädet puristaa penkin reunoja. Mutsi sanoi puhelimessa, että oon kävelevä klisee. Et pitäis nostaa leuka pystyyn ja unohtaa että kaikki menee päin helvettiä. Mut etkö se ollu sä, joka sanoi, että kliseet on kliseitä koska ne on totta. Tää on liian totta.
Kello ei pysähdy. Viikot vierii ja kuukaudet vaihtuu. Mä vaan istun. Istun ja itken. Sä nauraisit, käskisit lähteen kaupungille uutta muijaa etsiin.
Syyskuusta ollaan lennetty kesäkuuhun etkä sä oo vieläkään tullut takaisin.
Mä otan itseäni niskasta kiinni ja nousen. Pidäthän mua kädestä?