Todellisuus
Näin unta mustista, suurivatsaisista muurahaisista.
Minä olin kirurgi. Kädessäni minulla oli pihdit, joilla pyydystin muurahaisia potilaan verisuonista. Vakavailmeiset virkatoverini olivat rinnallani kumartuneet potilaan ympärille. Otin pihteihini viimeisen muurahaisen. Se rimpuili vimmatusti levittäen verta ympäriinsä. Laskin sen pieneen lasipurkkiin heimolaistensa seuraan. Potilas oli vaatinut haluavansa kaikki muurahaiset talteen, sillä hän oli muurahaistarhayritystä pyörittävä biologi. Otin mietteliäänä neulan käteen, sillä oli aika ommella leikkauskohta kiinni. Vilkaisin potilaan kasvoja. Kasvot näyttivät levollisilta hengityslaitteen alla. Paitsi että ne olivat muurahaisen kasvot.
Kiljaisin ja tökkäsin neulan vahingossa potilaan rintakehään. Huoneessa alkoi korvia vihlova piipitys, ja kollegani alkoivat rynnätä panikoiden ympäriinsä. Minä oli jähmettynyt paikoilleni tuijottamaan potilaan kasvoja. Muurahaisen silmät rävähtivät auki.
”Minä lopetan opiskelun. Kirurgia ei ole minua varten. Liikaa muurahaisia”, horisin pimeyteen. Jäin heräämisen jälkeen hetkeksi sellaiseen unen ja todellisuuden välitilaan.
Todellisuudessa en ollut koskaan edes päässyt lääketieteelliseen. Sain biologian yo-kokeesta aivan paskan arvosanan, koska en ollut osannut yhdistää Suomen 55 eri muurahaislajia niitä vastaaviin kuvauksiin. No okei, ei se nyt ehkä mennyt ihan niin, mutta jotain muurahaisiin liittyvää kysymystä en ollut osannut. Siitä lähtien minulla oli ollut jonkinasteinen muurahaisfobia ja kärsin päivittäin formikaatiosta. Vähän väliä minusta tuntui siltä kuin muurahaiset olisivat kävelleet ihollani. Välillä niitä tuntui olevan ihoni alla. Joskus tunsin ne verenkierrossani.
Raahauduin olohuoneen sohvalle. Kello oli jo 12 päivällä, eli oli jo aivan liian myöhä aloittaa enää mitään kunnollista. Tunnit kuluivat.
Ase käsissäni hiivin tukikohdan käytäviä pitkin. Vartijat hajosivat veriroiskeeksi. Olin melkein perillä. Keskityin viimeiseen tähtäykseen.
Näyttö meni mustaksi. Paiskoin pelikonsolin ohjaimen sohvan nurkkaan. Henkäisin kerran syvään.
”Oliko aivan pakko?” kysyin äidiltäni, joka oli arvaamatta vetänyt näytön sähköjohdon irti pistorasiasta. Oli jo varmasti iltapäivä, kun äiti oli jo palannut töistä.
Äiti tuijotti minua vähintään yhtä happamasti takaisin. ”Oli”, hän tokaisi yksinkertaisesti. Äiti oli nostanut kätensä puskaan ja vetänyt punatut huulensa erittäin pahaenteiseen mutruun. Saatoin kuvitella tunnelman huoneessa kiristyvän niin paljon, että hänen punertavat hiuksensa sähköistyisivät ja nousisivat pystyyn.
Omat ennen samanlaiset hiukseni olin värjännyt mustiksi. Ne pursuivat ulos rasvaisina klimppeinä ylisuuren hupparini hupun suojista. Äitiä matkien nostin käteni puskaan ja tuijotin yhtä haastavasti takaisin.
”Tämä touhu loppuu nyt. Mene kouluun, mene töihin… hanki itsellesi elämä!” äiti puuskahti. Hän ei edes katsonut minua silmiin. Hänen ympäri huonetta poukkoileva katseensa näytti turhautuneelta. Epätoivoisen pettyneeltä.
Halusin vastata äidille. Huutaminen olisi varmasti auttanut, se olisi peittänyt sisälläni ammottavan tyhjän aukon. En kuitenkaan pystynyt sanomaan yhtään mitään. Ryntäsin vain portaat ylös takaisin huoneeseeni.
Paiskoin oven kiinni perässäni ja jäin nojaamaan oman huoneeni oveen yrittäen saada hengitykseni tasaantumaan. Portaiden juokseminen ylös oli riittänyt saamaan minut hengästyneeksi. Liikunta oli jäänyt vähiin viime vuosina.
Peilikuvani tuijotti minua vastakkaiselle seinälle ripustamastani peilistä. Se oli totta, näytin säälittävältä. Ihoni oli sairaalloisen kalpea, silmieni alla oli tummat renkaat jälkenä myöhään valvotuista öistä ja hiukseni olivat ällöttävät. Lisäksi olin pukeutunut kuin mikäkin pummi. Ulkonäköni varmaankin kuvasti säälittävää elämääni. Oli nöyryyttävää asua vieläkin äitini kanssa, mutta minkäs tein, kun en jaksanut käydä töissä. Ei ollut motivaatiota. Onneksi isä ei sentään ollut näkemässä tätä. Hänestä ei ollut paljon kuulunut hänen erottuaan äidistä.
Olin kuin haamu siitä, mitä olin ollut vielä joitain vuosia sitten. Kasvoillani oli ollut aina ystävällinen ja onnellinen hymy punaisten poskien ja pisamien seurana. Minulla oli ollut paljon ystäviä, mutta nyt heillä kaikilla oli omat elämänsä. Se tuntui hassulta, sillä ennen koko maailma oli tuntunut pyörivän minun ympärilläni. Niistä ajoista tuntui kuluneen vain hetki. Minulle aika oli pysähtynyt.
Peilikuvani tuijottaminen oli sietämätöntä puuhaa. En kestänyt sitä pidempään. Menin kylpyhuoneeseen, kävelin suihkuin hanan alle ja annoin veden ryöpytä päälleni. Tuijotin ilmeettömänä, kun kylpyhuoneeseen eksynyt muurahainen valui veden mukana viemäriin.
Suihkun jälkeen oloni oli yllättävän hyvä. Värisin kylmästä tallustaessani vettä valuvana takaisin huoneeseeni. Kylmyys varmaan olikin vahvin tunne mitä oli tuntenut pieneen aikaan. Tylsyyskin tuli toiseksi, eihän siitä ollut edes saamaan minua poistumaan talosta. Toistaiseksi.
Heitin märän hupparin takaisin paikalleen huoneen nurkkaan. Löysin vaatekaappini perältä farkut ja siistin puseron. Yllättäen ne mahtuivat vielä päälleni, vaikka en ollut käyttänyt niitä vuosiin.
Eteisessä vedin päälleni paksun takin ja pipon märkien hiusteni päälle. Äitini vilkaisi minua huolestuneena. ”Tuota Minttu, nyt kun kerran olet lähdössä ulos, niin voitko käydä ostamassa kahvia?” hän kysyi epävarmasti. Ajattelin, että kysymyksellään hän halusi varmistaa, että vielä palaisin kotiin. Minusta kun ei oikein enää tiennyt.
”Jep”, mutisin ja menin ulos. Olinkin nähnyt ikkunastani, että vuodenaika oli muuttunut talveksi. Maata peitti ohut kuurakerros ja ilma tuntui kirpeältä poskipäilläni. Toivoin, etteivät hiukseni jäätyisi.
Astuin jäätyneen vesilätäkön päälle, joka hajosi sirpaleiksi jalkojeni alle. Se tuntui edelleen hauskalta niin kuin lapsenakin ja aloin etsiskelemään katseellani uusia lätäköitä murskattavaksi.
Ohikulkijat vilkuilivat minua hieman oudoksuen, mutta en välittänyt. Omapahan oli menetyksensä.
Tein äkkinäisen syrjähypyn vasemmalle huomatessani taas yhden jäätyneen lätäkön. Yllätin totaalisesti tyypin, joka oli yrittänyt kävellä ohitseni.
”Hupsista. Sori”, tokaisin noustessani takaisin omille jaloilleni. Ohikulkija, joka oli ottanut minusta kopin, tuntui oudon tutulta. Minun oli pakko vilkaista olkani yli hänen kasvojaan. Hupsista nimenomaan.
”Tämäpä epämiellyttävä sattuma”, mutisin ja nyrpistin nenääni kuin olisin törmännyt johonkin mätään. Se ei oikeastaan ollutkaan väärä sana kuvaamaan lukioaikaista poikaystävääni.
”Hetkinen. Minttuhan se siinä, eikö niin? Oho, täytyypä sanoa, että hyvä kun erosimme silloin aikoja sitten. Näytät erittäin pahasti työttömältä ja peliaddiktoituneelta. Mutta hei, sehän taitaakin olla totta, vai mitä?” Antero sanoi kopeasti. Hänen siniseen taittavat silmänsä välkkyivät vahingoniloisen huvittuneena.
”Sinun kaltaisesi valehtelevat lierot ovat paljon enemmän yhteiskunnan pohjasakkaa kuin minä, vaikka olisinkin työtön”, murahdin takaisin. Saakelin Antero. Huiskautin märät hiukseni niskaani ja lähdin menemään. Hyvä tuuleni oli todellakin lähtenyt yhtä nopeasti kuin oli tullutkin. Päätin vain käydä hakemassa sen kahvipaketin ja kömpiä takaisin kotiin.
Matkalla kauppaan potkin vihaisena jokaisen tielleni tulleen vesilätäkön rikki. Otti päähän, että minun oli kaikista ihmisistä pitänyt törmätä juuri Anteroon, joka jostain syystä sattui olemaan vanhassa kotikaupungissaan. Viimeksi olin kuullut hänen asuvan Helsingissä opiskelemassa jotain, joka ei minua kiinnostanut pätkän vertaa. Ärsytti, että olin joskus ollut niin naiivi, että olin jopa pitänytkin hänestä.
No, se oli kuitenkin vuosia sitten. Oli turha ärsyyntyä jonkin sellaisen takia. Nappasin kahvipaketin kaupan hyllyltä. Samalla otin toisenkin, kun nyt kerran olin tänne raahautunut. Kävin hakemassa lisäksi rasian suklaata, sellaisen, joka annetaan yleensä joululahjaksi paremman idean puutteessa. Tämän lahjoitin kyllä ihan itselleni.
”Psst. Minttu”, joku kuiskasi jonottaessani kassalle. Huokaisin äänekkäästi enkä kääntynyt äänen lähteen suuntaan. Tietääkseni minulla ja Anterolla ei ollut enää mitään sanottavaa toisillemme. Anterosta oli täytynyt tulla vielä monta astetta säälittävämpi kuin ennen, jos hänen täytyi seurata minua ympäriinsä ihan vain pilkatakseen.
Jätin Anteron täysin vaille huomiota ja toivotin korostetun ystävällisesti myyjälle hyvää päivänjatkoa. Viskasin nopeasti ostokseni muovikassiin ja lähdin ripeästi kaupasta.
”Minttu oikeasti, odota”, Anteron käsi laskeutui olkapäälleni.
”Antero oikeasti, jätä minut rauhaan. Tiedätkö muuten, mitä kusijaislinimentti on? No, toivon, että juot sitä ja vaikka kuolet, ihan sama minulle”, sanoin ja naurahdin kolkosti. Lausahdukseni sai Anteron hämmentymään täysin. Hän tuijotti minua puulla päähän lyödyn näköisenä. Mietti varmaan, mitä hemmettiä oikein sille sanoin.
Kusijaislinimenttiin olin törmännyt, kun olin käyttänyt hakusanoja ”muurahais” ja ”pelko”. Epähuomiossa olin unohtanut, että se oli itseasiassa yhdyssana. Olin löytänyt artikkelin, jossa jokin huuhaahemmo esitteli kotitekoista kutinaan auttavaa vodkasta ja muurahaisista valmistettua rohtoa. Kaikkea sitä näki.
Ennen kuin menin sisälle kotiini, päätin tuhota pihamme syrjässä olleen muurahaispesän nyt, kun sen asukkaat olivat sikeässä unessa. Siitä tuli kierolla tavalla hyvä mieli, vaikka en ollutkaan kohdannut vihollisiani ihan rehdissä taistelussa. Kosto oli kuitenkin kosto. Vaiensin omatuntoni äänen, joka sanoi, että muurahaiset olivat itseasiassa hienoja otuksia. Ne olivat hyödyllisiä ekosysteemin kannalta ja tutkimusten mukaan auttoivat loukkaantuneita tovereitaan. Juuri minunlaisteni ihmisten takia muurahaisten elintila pieneni koko ajan. Suomeen kaavailtiin mökkikieltoa, koska ihmiset käyttäytyivät niin epäkunnioittavasti ja väkivaltaisesti muurahaisia kohtaan.
Sisällä kotonani tunsin olevani kuin uusi ihminen. Olin saanut Anteron ja muurahaisten haamut kummittelemasta elämästäni. Oloni oli niin energinen, että kirjoitin yhdeltä istumalta viisi työhakemusta, jotka olivat mielestäni aivan loistavia.
Illalla äiti koputti huoneeni oveen. Antero oli yrittänyt soittaa minulle. Kävi ilmi, ettei Antero ollut seurannutkaan minua vain pilkatakseen, vaan hänellä oli ollut tärkeääkin asiaa. Hän oli halunnut kiittää minua hänen siskolleen suorittamastani leikkauksesta, joka oli pelastanut tämän hengen.