Tulinen hehku

Ikuisuuden kestäneen työurani aikana olen ehtinyt nähdä sen kaiken. Jokaisen tekosyyn, jokaisen hätäisen selityksen ja jokaisen valheen, joita epätoivoiset ihmiset sopertavat ahneudessaan.

Kaava on aina sama; asiakkaani ryömivät luokseni ja anelevat pelastusta hinnalla millä hyvänsä. Minä annan sen heille, maksusta, ja he kehuvat minua maista taivaisiin. Minä virnistän, kun heidän selkänsä ovat kääntyneet minuun. He lähtevät, omahyväinen hymy suullaan, kohti parempaa elämää. En koskaan enää näe asiakkaitani, muualla kuin iltauutisissa tai vaalimainoksissa. Jatkan yksinkertaista olemassaoloani, kunnes seuraava asiakas saapuu.

Asiakkaani yleisimmät motivaatiot palvelujeni hakemiseen ovat rikkauksien, kuuluisuuden tai vallan ahneus. Entiset asiakkaani näyttävät usein päätyvän läheisen elokuvateatterin seiniä koristaviin mainoksiin tai maan johtoasemiin. Poikkeuksiakin oli, tietenkin, mutta harva asiakkaistani suostuu myymään sielunsa vain hyvää hyvyyttään.

On kenties harhaanjohtavaa kutsua heitä asiakkaiksi, mutta rehellisesti sanottuna se saa minut tuntemaan itseni ammattilaiseksi, aivan kuin olisin mikäkin yliopistossa koulutettu ihmislääkäri tai -psykologi. Valitettavasti alalleni ei tarjota virallista koulutusta edes maailman hienostuneimmissa yliopistoissa. Harmi, sillä mielestäni tutkinto sielujen varastamisessa sopisi varsin hyvin koristamaan pimeän toimistoni seiniä. Se voisi piristää vanhaa tomuista kellarikerrokseen rakennettua huonetta, joka on jo nähnyt muutaman vuosisadan verran liiketoimia.

Toimistoni on palvellut minua vuosien saatossa varsin hyvin. Etenkin ahdas varastohuone, jonne olen kerännyt työni antimet erikokoisiin ja -muotoisiin lasipurkkeihin. Varaston seiniä koristavat kymmenet lahot tasot, jotka notkuvat entisten asiakkaideni palavista sieluista. On tärkeää, että varastohuoneen ovi pysyy visusti kiinni liiketoimien aikana, sillä en usko, että myytyjen sielujen tuskaiset huudot kannustavat asiakkaitani kaupan tekemiseen.

Nostan jalkani kuluneen tammipöydän päälle ja katson nurkassa kyyhöttävää ikivanhaa kaappikelloa. Kello on kaksi minuuttia vaille viisi. Tiedän, että minulla on tapaaminen viideltä. Asiakkaani eivät tietenkään sovi etukäteen tapaamisesta, minä vain tiedän heidän saapuvan.

Paksun puisen oveni ohi kulkee joka päivä satoja ihmisiä, matkalla töihin, kotiin tai kenties läheiseen kivijalkakauppaan. Erotan asiakkaani valtavirrasta helposti. Ihminen, jolla on aikomuksena myydä sielunsa vain hetken kuluttua, yrittää käyttäytyä normaalisti, mutta hänen kehonsa pettää hänet. Jokaisen tähänastisen asiakkaani sydän on sykkinyt pikavauhtia, kämmenet ovat olleet hiestä nihkeät ja askel epävarma. Useat asiakkaani myös haisevat useilta kaduilla vietetyiltä öiltä, pesemättömiltä vaatteilta ja epätoivolta.

Kello lyö viisi. Jokin on pielessä, en aisti kiivasta sydämenlyöntiä tai tuskanhikeä, vaikka tiedän asiakkaani odottavan aivan oven takana.

Kolme terävää koputusta saa minut laskemaan jalkani pöydältä maahan. Harpon lattiaa koristavien ikuisesti palavien kynttilöiden ja pikkueläinten luiden yli ovelle. Tartun kahvaan ja tempaisen oven auki. Halu tietää, millainen asiakas minua odottaa, saa minut tekemään sen enemmällä vimmalla, kuin on tarve.

“Hyvää päivää,” uusi asiakas sanoo heti, ilman ripaustakaan tunnetta äänessään.

Oveni takana seisoo mies, joka ei muistuta muita asiakkaitani sitten yhtään. Hän on pukeutunut siniseen puvuntakkiin ja silitettyihin housuihin, ja oikeassa kädessään hänellä on salkku. Miehen suorat kastanjanruskeat hiukset ovat täydellisesti kammattu sivujakaukseen. Hänen epäluonnollisen kalpeat kasvot ovat ilmeettömät. Hän voisi käydä ihmisestä, mutta miehen valkoiset silmät tuijottavat tyhjyyteen, ilman pupilleja.

Minä virnistän. Tietenkin. Mies on ensimmäinen asiakkaani, joka ei ole peloissaan. On vain luonnollista, ettei hän ole ihminenkään.

“Käy sisään,” minä sanon.

Ohjaan miehen istumaan työpöytäni ääreen. Häntä ei näytä vaivaavan hänen nahkakenkiensä alla ratisevat luut, toisin kuin kaikkia muita. Pidän jo nyt hänestä.

“Haluaisin käydä suoraan asiaan,” mies kertoo, heti kun hän on istunut minua vastapäätä. “Haluan tulla ihmiseksi ja tarvitsen sielun. Olen kuullut Teidän tekevän sieluilla kauppaa. Olen valmis maksamaan mitä vaan Te pyydätte.”

Mies työntää salkkunsa pöydälle robottimaisella tarkkuudella. En tiedä paljoa ihmisten rahasta, mutta salkku on piripintaan asti täynnä paksuja setelinippuja.

“Jos kerran tunnet jo minut, sinun pitäisi tietää, etten luovu vaivoin hankituista tuotteistani.” Pidän katseeni hänen kylmiin silmiin kiinnitettynä. “En ainakaan tarpeetonta ihmisten rahaa vasten. Ehkä sinulla olisi jotain muuta tarjottavaa?”

Robottimiehen katse ei värähdäkään. “Minuun on tallennettu kaikki ihmisen historian aikana kerätyt tiedot. Teillä on sieluja, tarvitsen vain yhden niistä. Olen valmis antamaan kaiken sitä varten.”

Suunpieleni kääntyvät hymyyn, joka saa useimmat asiakkaani hätkähtämään. Teräväkynsinen oikea käteni kurkottaa pöydän yli kättelyyn. “Yhdellä ehdolla,” sanon ennen kuin annan miehen tarttua käteeni. “Sinun pitää vuosia myöhemmin palata luokseni, uutta ihmiselämääsi esittelemään.”

Kylmä synteettinen iho hieroutuu tulikuumaa kättäni vasten, kun kättelemme.

“Tuhannet kiitokset. Te voitte luottaa minuun.” Mies ei hymyile, mutta jokin kertoo minulle, että hän tekisi niin, jos voisi.

Varaston ovi aukeaa, ja kurkotan natisevalta ylähyllyltä huurtuneen lasipurkin, jonka sisältä ei juuri nyt kuulu tuskan vaikerrusta. Purkki tuntuu polttavalta jopa minun käsissäni. Sen sisällä kiemurtelee monivärisenä liekkinä eräs entisistä asiakkaistani, muistaakseni kolmen vuosisadan takaa. Ojennan purkitetun ihmisyyden uudelle asiakkaalleni.

Miehen tyhjät silmät suurenevat niiden kohdatessa purkin välkkyvän liekin. “Kiehtovaa.”

“Eikö olekin? Luulen, että se näyttää vielä kiehtovammalta näin.” Kierrän purkin auki, ja sen asukki purskahtaa ulos punaisen ja oranssin sävyjen leimahduksena. Sielu pyristelee hetken ilmassa, kipinöitä sinkoillen ympäriinsä, kunnes se huomaa tulevan isäntänsä. Pieni liekki kasvaa roihuten ja tunkeutuu asiakkaani tyhjään rintakehään.

Näen, miten robotin kylmissä valkoisissa silmissä syttyy ihmisyyden liekki. Sielun polttava hehku saa hänen kuolleen katseensa eloon, ja miehen silmät täyttyvät pian kyynelistä. Hän seisoo edessäni ja jättää taakseen vanhan olemassaolonsa, valuttamalla vuolaita kyyneleitä.

“Kiitos, kiitos, kiitos,” mies toistaa uudelleen ja uudelleen.

Minä suljen korvani. En koskaan kuuntele asiakkaideni kiitoksia, enkä ajatellut aloittaa nyt. Sen sijaan kehotan miestä kiirehtimään uuden elämänsä rakentamiseen. “Kunhan täytät oman puolesi sopimuksesta, ja tulet tervehtimään vanhaa ystävääsi, kun aika koittaa.”

Uusi kiitosten ja vakuutteluiden vana pursuaa miehen huulilta, ja hetkessä hän on jo matkalla uuteen elämäänsä. Minä nojaan taakse työpöytäni revityssä nahkatuolissa ja nostan jalkani pöydälle.

Painan silmäni kiinni ja vuodet kuluvat.

Kolme levotonta koputusta ovellani herättävät minut unettomasta unesta. Pöydällä lepääviä jalkojanii pistelee ja niskani on epäluonnollisessa asennossa. Minulle on tavanomaista viettää jopa vuosikymmeniä näin, nukkuen tuolissani. Usein ihmiset eivät kaipaa palvelujani vuosiin, joten vietän ne mieluummin rentoutuen.

Nostan puutuneet jalkani pöydän päältä ja laahustan koputuksen suuntaan. Valmistaudun pikaiseen myyntipuheeseen ja viidessä minuutissa ohi olevaan vaihtokauppaan, jotta pääsisin mahdollisimman nopeasti takaisin nukkumaan.

Avaan oven. Tutut tuliset silmät tuijottavat suoraan minuun. Entinen siististi kammattu kastanjanruskea pehko on nyt kuin linnunpesä, ja fiksun näköinen puvuntakki on vaihtunut harmaaseen koinsyömään t-paitaan. Entisen robotin tulenpunaisissa silmissä siintää huonot valinnat ja elämän monet alamäet. Aivan kuten ennakoin.

“Annan sinulle mitä vain, jos annat minulle vanhan elämäni takaisin.” Miehen ääni tihkuu epätoivoa.

Kun ihmisyyden tulinen hehku hylkää hänen silmänsä taas kerran, minä virnistän.