Väärä hälytys

Kevät oli jo pitkällä ja aurinko paistoi. Kevyt tuuli siveli koivujen lehtiä ja yön kosteus oli jo kadonnut. Vihreät nurmikot olivat vihreimmillään ja pienen kaupungin asukkaat hymyilivät vastaantulijoille työmatkoillaan. Puisto oli sinä hetkenä kauneimmillaan.

Poika tuli esiin talon takaa ja alkoi kävellä pitkin puiston läpi menevää hiekkaista polkua. Hän ihasteli talojen värikkäitä ulkoasuja ja hymyili vastaantulijoille iloisena. Puiston keskellä oli kaksi penkkiä vastakkain. Toisella penkeistä istui keski-ikäinen nainen lukemassa päivän sanomalehteä. Poika käveli hitaasti kohti puiston keskustaa, jossa penkit sijaitsivat. Sanomalehteä lukeva rouva tirkisteli sanomalehden yli seuraten pojan jokaista liikettä. Poika hymyili rouvalle, mutta tämä vain jatkoi tuijottamistaan. Poika vain jatkoi hymyilemistään ikään kuin odottaen samaa rouvalta.

Sitten rouva sulki, taitteli ja asetti sanomalehden lepäämään hänen reidelleen ja lopulta hymyili. Poika pitkän odotuksen jälkeen lakkasi hymyilemästä ja jatkoi matkaansa kohti kaupungin laidalla sijaitsevaa koulua. Rouva nousi puistonpenkiltä ja lähti toiseen suuntaan.

Päivä kului, tuli yö ja sen kosteus valtasi puiden lehdet, vihreän nurmikon, katulamput, puistonpenkit ja hiekkaisen tien. Aurinko nousi taas värikkäiden talojen takaa. Viimeisetkin vesipisarat haihtuivat ilmaan. Kaikki alkoi rutiininomaisesti uudelleen. Nurmikko oli yhtä vihreää, tuuli siveli koivujen lehtiä yhtä kevyesti ja paikalliset hymyilivät toisilleen yhtä paljon. Aamu oli miltei täysin samanlainen kuin edellinenkin.

Saman talon takaa asteli taas tuo sama poika ja puiston penkillä istui taas tuo sama rouva. Poika astui hiekkaiselle polulle ja ihasteli pilvien muodostamia kuvioita. Hänen mielessään oli vain sen päivän kouluretki paikallismuseoon, jota hän oli niin kovasti odottanut. Rouva istui penkillä jalat ristissä lukien päivän erikoisnumeroa. Pojan lähestyessä puiston keskustaa häneltä tippuivat avaimet puiston hiekkaiselle polulle, ja hän nosti ne takaisin takin taskuun.

– Älä ota sitä asetta esiin, sanoi juuri seisomaan noussut ja paikalleen jähmettynyt rouva huutaen.

Poika oli niin hämmästynyt kuin vain voi ollakaan ja yritti sanoa jotain, mutta ei vain saanut sitä suustaan. Naisen huuto oli saanut kaikkien ympärillä olleiden huomion ja puiston keskusta oli muuttunut yhtäkkiä kuin joksikin näyttämön lavaksi.

– Älä tapa mua, nainen huusi kovaan ääneen ikään kuin kutsuakseen lisää ihmisiä ympärilleen.

Poika oli rauhallinen, mutta ei tajunnut tilanteesta yhtään mitään. Hän katseli ympärilleen ja sanoi kovaan ääneen:

– Ei mulla mitään asetta ole.

Hän alkoi etsimään piilokameraa yleisön joukosta, mutta hän näki ainoastaan pettyneitä naamoja, kaikki ilo oli kadonnut hetkessä. Joku huusi yleisöstä, että poliisit oli jo soitettu paikalle. Poika asetti reppunsa puiston penkille ja otti pari askelta taaksepäin.

– Se on pommi, kuului yleisöstä kuin laulettuna.

– Hei, mitä pilaa tää juttu nyt on. Ei mulla ole mitään asetta eikä tuossa repussa ole mitään pommia, sanoi poika yrittäessä vakuuttaa yleisöä.

Vakuuttaminen ei toiminut. Ihmisten katseet olivat kovettuneita ja yleisö oli jo niin iso, että sillä olisi jo voinut täyttää kaupungin koulun salin. Siinä he kaikki seisoivat aivan äänettöminä odottamassa pojan seuraavaa liikettä, kun ihmisjoukon takaa alkoi jo kuulua poliisiauton sireeni. Poika yritti nähdä yleisön yli poliisiauton tulevan, mutta hänen lyhyet jalkansa olivat esteenä. Paikallinen poliisi kaahasi puiston ympärillä yrittäen nähdä operaation kohteen. Väkijoukko oli niin suuri, ettei poliisi nähnyt kohdetta sen keskellä ja sanoi radioonsa:

– Tarvitsen apujoukkoja keskuspuistoon nyt ja heti.

Hän parkkeerasi auton erittäin täsmällisesti taskuparkkiin kaupungintalon eteen kahden kirkkaanpunaisen auton väliin, nousi autosta ja huokaisi. Hän alkoi kiertää puistossa olevaa ihmisrinkiä. Samaan aikaan poika ja rouva kehän sisäpuolella seisoivat kuin patsaat. Joku jakoi jo popcornia yleisön joukossa.

– Mä en kuole tänään, mä en kuole tänään, rouva kuiskasi itselleen aina uudelleen ja uudelleen.

– Et sä tule kuolemaan tänään, sanoi poika rouvalle hieman ivallisesti.

Pojan käsi oli edelleen takin taskussa, koska hän ei uskaltanut ottaa sitä sieltä pois ja ehkä hän oli pikkuhiljaa alkanut itsekin uskomaan siihen valheeseen, joka oli hänet siihen paikkaan pysäyttänyt. Samalla poliisi yritti löytää ratkaisua siihen, kuinka näkisi kohteen ihmismassan keskeltä. Lopulta hän totesi viimeiseksi vaihtoehdoksi puuhun kiipeämisen. Hän pyysi yhtä katsojaa nostamaan häntä ylös yhteen puiston terijoen salavista, mutta kun yksi mies ei riittänyt joutui toinenkin katsoja tulemaan apuun. Päät punaisina kaksi miestä olivat viimein saaneet poliisin yhdelle puun oksista.

Kaksi poliisipartiota oli saapunut puiston toiselle puolelle kaupungin kirjaston eteen autoillaan, kun he näkivät jonkin liikkuvan terijoen salavan latvustossa.

– Mikä tuolla puussa liikkuu, kysyi nuorempi konstaapeli pariltaan.

– Tuo näyttäisi olevan leopardi, joka piilottaa saalistaan ylös puun oksille, sanoi vanhempi konstaapeli, joka oli juuri eilen katsonut Yle ykköseltä ohjelmaa Avara Luonto: Leopardiperheen elämää ja yritti vakuuttaa pariaan viisaudellaan.

– Mitä pitäisi tehdä, kysyi nuorempi konstaapeli vanhemmalta konstaapelilta.

– No jaahas, tähän aikaan vuodesta emoilla on pentuja ja kyseinen eläin voi olla

vaarallinen ihmisille, joten hae vaikka tuo tarkkuuskivääri tuolta auton takapenkiltä,

niin päästään tuosta villipedosta ensimmäiseksi eroon.

Nuoremman konstaapelin avattua auton takaoven kuului puun suunnasta iso rysähdys ja pamaus. Konstaapelit alkoivat kiertää rinkiä ja kävellä terijoen salavaa päin aseet pystyssä. Maahan tippuneen poliisin ympärille muodostuu pieni rinki ison ringin kylkeen. Samaan aikaan Ison ringin keskellä poika ajautuu ajatusten kierteeseen ja päätyy epäilemään sitä, onko todellisuus enää totta. Pojan ajautuessa erikoiseen mielentilaan nainen on päässyt hieman liikkumaan ringin sisällä ja nyt huudattaa naama punaisena yleisöä. Yleisö huusi kovempaa kuin kukaan oli koskaan ennen kuullut. Tilanne oli ennennäkemätön.

Konstaapelit tekivät tietä itselleen tuon pienen ringin läpi. Nuoremmalla konstaapelilla oli ase valmiina ampumaan, kun he saapuivat tuon ringin keskustaan ja näkivät oman työtoverinsa siinä makaamassa.

– Ei pulssia, Pena on kuollut, sanoi nuorempi konstaapeli vanhemmalle konstaapelille, jonka silmistä valui vettä kuin    Niagaran vesiputouksista.

– Ota tuo kivääri ja kiipeä kirjaston kolmanteen kerrokseen, sanoi vanhempi konstaapeli nuoremmalle konstaapelille.

Sitten nuorempi konstaapeli kiipesi kirjaston kolmanteen kerrokseen, asettui erään ikkunan taakse, avasi sen rauhallisesti ja asettui sitten tähtäämään kiväärillään ringin keskustaa.

– Näkyykö mitään, kysyi vanhempi konstaapeli hieman nyyhkyttäen.

– Kohde on tähtäimessä, ammunko?

Samaan aikaan ringin sisällä tilanne oli jo hieman rauhoittunut, popcornit olivat jo loppuneet ja yleisö oli vähän väsynyt. Nainen oli uupuneena istahtanut penkin vasempaan laitaan, kun poika näki kirjaston ikkunassa aseen piipun ja sen takana poliisin. Poika nosti vasemman kätensä ilmaan yrittäessään näyttää antautuvansa. Yleisö villiintyi jälleen. Poika katsoi poliisia suoraan silmiin ja alkoi hivuttamaan oikeaa kättään takin taskustaan. Se oli ulkona, mutta katsekontakti oli vielä siinä, kun pojan kädet olivat hänen päänsä päällä.

– Ammunko?

– Ammu, vastasi vanhempi konstaapeli radioon.

Pum, ja ase ampui luodin, joka lävisti viattoman pojan otsaluun ja aivoja ohittaessaan otti mukaansa pienen palan takaraivolohkosta ennen kuin tuli ulos takaraivosta räjähtäen. Yleisö huokaisi helpotuksesta.

Vanhempi konstaapeli tunki itsensä ihmisjoukon läpi tarkistamaan tilanteen ja tajusi lopulta, että eihän pojalla ollut mitään asetta ja sanoi keskusradioon:

– Väärä hälytys.

Illan aikana ruumis vietiin tutkimuksiin, ihmiset ajettiin pois puistosta, konstaapelit erotettiin heidän viroistaan ja heitä vastaan asetettiin syytteitä. Paikallinen sekä valtiollinen media oli erityisen kiinnostunut tapauksesta. Tulihan sinne myös BBC ja CNN. Maailma sai tietää tapahtuneesta. Puisto oli ihan tyhjillään, mutta sinne oli unohdettu yksi asia: pojan reppu.

Aamu koitti ja kaupunki oli ihan tyhjä, taivaskin oli tumma, kun rouva asteli pitkin puiston keskustaan vievää hiekkatietä ja asettui istumaan samalle penkille, jolla aina istui. Hän näki pojan repun ja nosti sen vierelleen ruohikolta. Uteliaisuus voitti ja nainen avasi repun vetoketjun.

Pum, reppu räjähti ja samoin räjähti myös rouva. Kaupunki oli tyhjä ja tuskin se enää koskaan täyttyy ihmisillä.