Kirjat kuljettivat minua
Vietin lapsuuteni ja nuoruuteni pienessä kylässä. Minun ja kaverini Emmin ainoa ajanviete oli pyöräillä ympäriinsä ja etsiä jotain jännittävää – ihan niin kuin kirjassani Mehän vaan mennään siitä ohi.
Emme koskaan löytäneet mitään jännittävää, mutta löysimme kirjaston. Emme vain lämmintä paikkaa, jossa sai surffailla kirjaston kahdella asiakastietokoneella ja istuskella tarvitsematta ostaa mitään. Siellä oli myös kirjoja. Lukutoukalle oli melkein käsittämätöntä luksusta, että hyllystä sai poimia kirjoja niin paljon kuin halusi ja viedä ne kotiin.
Vanhemmillani ei ollut erityisemmin rahaa, kun olin nuori. Vaikka he kannustivat minua lukemaan, ei kirjojen ostamisesta juuri puhuttu. Kirjojahan sai lainata, joten kirjaostoksia pidettiin turhana kuluna.
Lainasin niitä valtavasti. Makoilin ja luin kaikki iltapäivät ja illat. Pyörän lisäksi vain kirjat kuljettivat minut muihin maisemiin. Luin Nancy Spungenin äidin omasta tyttärestään kirjoittaman elämäkerran Nancyn sen jälkeen, kun olin tutustunut Sex Pistolsin musiikkiin.
Luin Edith Södergrania sen jälkeen, kun olin katsonut elokuvan Fucking Åmål. Selkääni pitkin meni kylmät väreet, kun löysin runokirjan jossa oli täsmälleen samanlainen kansi kuin siinä, jota päähenkilö Agnes lukee elokuvassa.
Luin Emily Brontën Humisevan harjun. En tykännyt siitä, mutta en kertonut sitä kellekään, olihan se kuitenkin klassikko. Minä en varmaan vain ollut tajunnut jotakin.
Heti kun kuulin taiteilijan mainitsevan jonkin itseään inspiroineen kirjan, etsin kirjan kirjastosta ja luin sen. Odotin kirjoilta lähestulkoon maagisia ominaisuuksia; että ne asettuisivat minuun ja toisivat minut lähemmäs idoleitani. Välillä halusin päästä lukemaan niin kovasti, että yritin keksiä, miten saisin kirjan aseteltua pyöränkoriin niin, että voisin lukea jo matkalla kirjastosta kotiin.
Olen lukenut aina paljon iästä ja mielialasta riippumatta, mutta ehkä kaikkein eniten silloin, kun olen kaivannut toisaalle tai tarvinnut muutosta.
Kun tunnen olevani alakuloinen, eksyksissä tai levoton, haluan tehdä kahta asiaa. Pyöräillä tai kävellä lenkin ja lukea kirjaa. En tiedä vetoaako tapa minuun, koska se toimii ja minä toimin sen mukaisesti vai koska olen tehnyt niin nuorempana.
Nykyään aikuisena ongelmana on, ettei minulla ole yhtä paljon aikaa tai energiaa lukea – tai edes käydä kävelyllä. Kierre on valmis, kun ensin voin huonosti ja olen stressaantunut koska en priorisoi hyvinvointiini vaikuttavia asioita, mutta toisaalta en myöskään tee asialle mitään, koska kuvittelen ettei minulla ole aikaa lukea ja pyöräillä.
Sitten kuvaan tulevat äänikirjat.
Vastentahtoisesti pitkän vastustelun jälkeen tajusin, että ehkä kirjojen kuuntelussa on oma viehätyksensä. Tilasin äänikirjasovelluksen kokeilujakson ja se pelasti minut.
Aloin kuunnella äänikirjoja matkalla töihin ja töistä kotiin. Aloin pyöräillä tai kävellä kiertotietä, jotta ehtisin kuuntelemaan keskeneräisen luvun loppuun. Yhtäkkiä pyöräilin ja luin enemmän, vaikken ollut edes kiinnittänyt siihen huomiota. Tajutessani muutoksen oli helpompi sisäistää, että pystyin kyllä priorisoimaan aikaa näihin asioihin, koska siihen mennessä olin jo noussut pahimmasta stressikuopasta. Kun nykyään kuulen houkuttelevan kirjavinkin, menen sovellukseen ja merkitsen kirjan lukulistalleni, jolta valitsen luettavaa sekä kirjastossa että sovelluksessa.
Vaikka lempitapani kuluttaa kirjoja on edelleen mennä kirjastoon, valikoida luettavaa pitkään ja hartaasti ja lähteä kotiin täyden kirjakassin kanssa, olen silti kiitollinen, että äänikirjoista on tullut osa elämääni. Vähintäänkin siksi, että on helpompaa kuunnella äänikirjaa kuin lukea paperikirjaa, kun pyöräilee.
P.S. Kuuntelin vastikään Humisevan harjun äänikirjana. En tykkää siitä vieläkään.
Suomennos: Lukufiiliksen toimitus