Viihdekirjat ovat nostaneet päätään uutuuskirjojen joukossa muutaman viime vuoden aikana. Näitä ovat tuoneet nuortenkirjojenkin joukkoon esimerkiksi Annukka Salama ja Ulla Onerva. Viihdekirja tunnutaan lokeroivan suhteellisen suoraviivaisesti ja varmasti paikalleen, mutta onko sellaisen määrittely loppujen lopuksi ihan niin helppoa?
Viihdekirjan parissa on sananmukaisesti tarkoitus viihtyä ja rentoutua. Viihdekirjallisuuden ajatellaan olevan, ainakin nykyään, muuta kirjallisuutta kevyempää, jota lukiessa saa varmuudella levähtää ja unohtaa kaikki maailman huolet. Joidenkin mielestä viihdekirjan lukeminen onkin hyvä keino tilanteessa, jossa haluaa johdattaa itsensä esimerkiksi kesälomatunnelmiin.
Jos kuitenkin lukee paljon 2020-luvulla julkaistuja viihdekirjoja, ei rentoutuminen välttämättä onnistukaan, kun silmä harjaantuu ja huomaa, että jotkin asiat toistuvat myös viihdekirjoissa. Sosiaalisessa mediassa on noussut keskustelua esimerkiksi siitä, että viihdekirjoissa on toistuvasti pitkiä, jopa rakennusten korkuisia sekä mitä mielenkiintoisemman tuoksuisia miehiä.
Viihdekirjaa lukiessa otsa voikin siis siliämisen sijaan mennä ryppyyn, kun henkilökuvaus on kaukana realistisesta maailmasta. Tämän valossa ei liene epäilystä siitä, että viihdekirjallisuudella, kuten millä tahansa kirjallisuudella, on omanlaisiaan piirteitä, joita voisi vakavasti tutkiakin – ja ettei se välttämättä ole vain viatonta höttöä.
Kun vuonna 2024 julkistettiin uudet lasten- ja nuortenkirjallisuuden Finlandia-palkinnon ehdokkaat, useat harmittelivat sosiaalisessa mediassa, ettei listalla ollut Annukka Salaman kirjaa Asioita joista en tiennyt pitäväni (WSOY), koska Salama on monien mielestä onnistunut siinä tavoittamaan nuorten nykyisen maailman todella realistisesti. Moni uskoi, ettei kirja yltänyt ehdokkuuksiin, koska se on kuulemma puhdasta viihdettä.
Yksi silloin ehdokkaana olleista kirjoista oli Leena Paasion Meren koskettamat (WSOY). Ilmeisesti se oli silloisen raadin mielestä jotakin vakavammin otettavaa kuin viihdekirjallisuus. Olen itsekin lukenut sen, ja vaikka siinä on mukana isojakin teemoja, luin sen ihan vain huvin vuoksi, kuten melkein minkä tahansa lukemani kirjan. Siksi tämä keskustelu, sekä yleisestikin viihdekirjallisuuden määrittely, on aina hämmentänyt ja jopa huvittanut itseäni.
Vaikka Annukka Salaman kirjat olisivatkin viihdettä, niissä on esimerkiksi sateenkaarevia teemoja, eli ei pelkkää pumpulia. Ehkä joku kaltaiseni huvin vuoksi lukija, jota ne kiinnostavat, ohittaa viitteet täysin ja saa vain rentouttavan lukuhetken, mutta jossakussa toisessa ne voivat synnyttää syvempääkin pohdintaa. Oli kyse mistä tahansa kirjasta, joku uppoutuu sen maailmaan rentoutuen, ja toinen taas lukee analyyttisemmin. Voi lukea tutkivasti viihteeksi tarkoitettua kirjaa tai viihteenä spekulatiivista fiktiota, vaikka kirja kantaisi nimenään monimerkityksellistä kiinan kielen sanaa (Sang).
Kirjoittaja kuuluu Lukufiiliksen toimituskuntaan.